Kielen hallinnasta

Tälläkin hetkellä mietin kieltä. Se, miten hallitsen kielen, on nyt kirjoittamiseni ytimessä. Tuntuu että liikaakin. Tekeillä olevan romaanikäsikirjoitukseni kanssa en pysty keskittymään muuhun, ennen kuin olen päässyt kielen kanssa niskan päälle. Toki olen miettinyt kertomuksen rakennetta, minulla oli pitkään ennen ensimmäisen version kirjoittamista jo tietynlainen kehikko päässäni, olen tiennyt mitkä ovat päämääräni, millainen on loppu, kirjoittanut sitä kohti. Silti tuntuu, etten nyt toisella kierroksella, editointi- ja uudelleenkirjoitusvaiheessa pysty keskittymään muuhun kuin kieleen. Minun on hallittava kokonaisuudessa kuusi eri minäkertojaääntä, saatava ne erottumaan toisistaan, kullekin oma kielellinen maailmansa, joten tämä asia todella vaatii paneutumista ja keskittymistä.

Tällä hetkellä mietin kieltä siltä kannalta, että minun on ensin hallittava se täydellisesti, jotta voin antautua hallitsemattomalle. On tarpeen virittää instrumentti esteettisten sääntöjen mukaan, jotta voi rikkoa niitä säröäänin, luoda omat äänensä. En ole varma, mitkä ovat esteettiset säännöt, minusta vain tuntuu siltä että sellaiset toistaiseksi ovat, päässäni, ohjaamassa. Jostain on tullut myös ajatus, että aidon äänen muodostamiseksi jotain pitää rikkoa. Ja mitä on "aitous". Tunnen, että sanat loppuvat.

Olen miettinyt Harry Salmenniemen novelleista välittyvää absoluuttisen tuntuista kielikorvaa, ja Nathalie Sarrauten romaaneista (ja niiden suomennoksista) välittyvää täydellistä rytmiä. Sitä, miten kieli ja rytmi ovat ikään kuin täydellisesti hallussa, mikä antaa pinnanalaisen tulla, ja kokonaisuus muuttuu runoudeksi jota ei ensin näe lainkaan.

En tiedä, mihin mietinnässäni pyrin. Tuntuu, että olen lähestymässä. Tai sitten en pääse koskaan perille. Onko edes tarpeen päästä? Kirjoittaminen on loputonta harjoittelua, on kirjailijaystäväni sanonut. Pelkään yrittäväni liikaa. Tuttavani, kirjallisuudentutkija ja kustannustoimittaja, sanoi minun olevan kirjoittajana kunnianhimoinen. Se oli ensimmäinen kerta, kun minusta käytettiin tuota sanaa. En ollut osannut edes yhdistää sitä itseeni aiemmin. En mitenkään kokenut himoitsevani kunniaa. Toki tuossa ilmauksessa on muitakin tasoja. Mutta ehkä tavoittelen lopulta liian sileää, kiiltävää lopputulosta. En anna pinnanalaisen, intuitiivisen tunkeutua tarpeeksi esiin. Se on mahdollista.

Tällä hetkellä mietin kielen hallinnasta irti päästämistä.