Mitä mietin? Monenlaista, usein liikaa. Luon elämästä ja ihmisten motivaatioista kuvitteellisia kertomuksia, minulle on sanottu. Toisaalta en taida uskoa omiin kuvitelmiini tarpeeksi, minusta tuntuu usein kun yritän kirjoittaa niitä; se välittyy kielenkin tasolle, tekee siitä savusumua joka alkaa yskittää.
En osaa enää käyttää Facebookia ajatusteni avaamiseen, en "mitä kuuluu"-tyyppiseen tiedon jakamiseen. Joskus spesiaalihetkinä, kuten matkoilla tai isoissa tapahtumissa, otan kuvia tai teen muuten vaan postauksen että täällä ollaan. Se saa elämän muistuttamaan juhlahetkien jonoa, juuri sitä mistä on somea kritisoitu. Minunkin aikajanallani näkyy nyt messuhumua, matkoja, juhlia, työsaavutuksia.
Oikeasti kuuluu tietenkin paljon muuta. Keskeisimpiä asioita elämässäni on viime aikoina ollut kotona tapahtuva linjasaneeraus, jonka alta muutimme sunnuntaina väistökämppään. Saneerauksen yhteydessä toteutetaan myös muita remontteja. Kirjoitan tätä tekstiä Malminkartanossa, josta vuokrasimme asunnon kolmeksi kuukaudeksi. Makaan yhä sängyssä, koska olen ottanut kolme lomapäivää tälle viikolle. Tuntui, että muuten en jaksa kohta enää olla. Kuuntelin eilen Minä ja Ville Ahonen -yhtyeen Syksy-kappaletta taas kerran, ja kohta "Pian lumi alkaa pudota / Ja minä putoan sen mukana / Putoan, putoan, putoan..." oli hyvin lähellä sitä, mitä ajattelin tapahtuvan. Olen pettynyt itseeni siinä, miten raskaasti tämä on vaikuttanut olemiseeni; olisin halunnut olla vahvempi. Häpeän koko ajan, miten vähän tiedän ja osaan, ja tunnen ahdistusta, etteivät asiat tunnu olevan käsissäni.
Noista tuntemuksista hyppään seuraavaan keskeiseen asiaan. Olen aloittanut elokuun alussa psykoterapian. Löysin hyvän terapeutin, jolla käyn joka toinen viikko, ja tunnen oloni hyväksi joka käynnin jälkeen. Terapeutilla on varsin ratkaisukeskeinen ote, mitä toivoinkin, keinoja käsitellä tunteitani ja toimimista muiden kanssa. Käyntien välillä toki vajoan yhä ajoittain pohjaan, jossa kaikki kuulemani hyvät neuvot vuotavat korvasta ulos, hallitsemattomat tunteet ryöppyävät tilalle, eikä järkeä ole näköpiirissä; olen sisäisesti raivoissani ja ajatukset voivat olla pahoja. Silti tuntuu, että tein todella oikean ratkaisun terapian suhteen (pohdin sitä jo kesäkuun lopun blogitekstissäni, jota on katsottu noin 2 000 kertaa ja se on suosituin ns. vapaa-ajalla kirjoittamistani teksteistä koskaan, hämmentävää). Minusta tuntuu myös, että on ihmisiä jotka eivät haluaisi minun puhuvan terapiassa käymisestä julkisesti, ja juuri sen takia että asiassa ollaan viimein pääsemässä stigmasta eroon, tästä täytyy puhua. Aion lakata häpeämästä sitä, että minulla ei ollut keinoja käsitellä traumojani ja pahaa oloani ilman ammattilaisapua.
Syksyssä on toki myös valopilkkuja. Viime viikonlopun Turun kirjamessut, joille pääsin muuttohommien takia vain yhdeksi päiväksi, olivat sellainen – olin todella iloinen, että ehdin olemaan sen yhdenkin päivän ja yön. En ehtinyt ottaa yhteyttä juuri keneenkään turkulaiseen ystävään ja sopia tapaamisia, koska aikataulu oli mikä oli ja jaksamiskapasiteetti ei yksinkertaisesti riittänyt oma-aloitteiseen viestimiseen (tämä on ollut ongelmani viime aikoina muutenkin), mutta messumatka oli joka tapauksessa tarpeellinen. Yksi pilkuista on myös kuvataiteesta esseeksi -kurssi, jonka kolmas tapaaminen on huomenna. On ollut ihana istua pitkästä aikaa kurssilla, kuulla puhuttavan kuvataiteesta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, keskustella niistä, ideoida esseetä ja kasvattaa tekstiä pala palalta. Lukemisesta ja kirjoittamisesta olen joutunut tinkimään ajallisesti tänä syksynä, mikä riipii sisältä mutta on ollut välttämätöntä; olen raivannut aikaa ja rauhaa nukkumiselle, joka onkin ollut hieman parempaa syksyn alettua. En tiedä, onko syynä ollut terapia, pyrkimys mennä nukkumaan aiemmin, öiden viileneminen vai kaikki jotenkin yhdessä, mutta joka tapauksessa se on ollut hyvä juttu. Tänään olen saanut raivattua itselleni sellaisen lomapäivän, joka on oikeasti vapaapäivä, voin tehdä mitä huvittaa. Ajattelin käydä hyvällä lounaalla keskustassa, lukea, mennä Kiasmaan katsomaan esseen aiheena olevaa taideteosta, kirjoittaa, ehkä jopa editoida fiktiokäsikirjoitusta johon ei ole ollut resursseja koskea muutamaan viikkoon. Haluan kuljeskella ulkona, keskittyä katsomaan miltä ruska Helsingin lehtipuissa nyt näyttää, sen sijaan että se olisi vain ohi vilisevää yksityiskohdatonta maisemaa sisäisen kohinan kehyksenä. Nyt tahdon nähdä kaikki lehtien värit.
