Kirjailijapuheenvuoro SeAMKissa 10.4.2024

Eilen vietin iloista iltaa kotimaisten kirjasomeaktiivien järjestämän Blogistania-äänestyksen palkinnonjakotilaisuudessa. Palkinnot jaettiin niin fiktiosta, tiedosta, käännöksistä kuin lasten- ja nuortenkirjoista. Esseekirjani Ruumiin ylittävä ääni tuli toiselle sijalle Blogistanian Tieto -äänestyksessä. Se sai minut miettimään kovasti tuota kategoriaa – mitä on "tieto". Ohjenuorani oli kirjoittaa kaunokirjallinen esseeteos. Samalla kirja on "nonfiktiota", kuten englanninkielisessä maailmassa sanotaan. Halusin sanoa asioita tästä maailmastamme. Kirjastoluokkana on monessa paikassa 32.31, selkeä tietokirjaluokka, se tuntuu vaikealta, vaikka "naisen ja miehen asema yhteiskunnassa" onkin kirjan ydintä. Esseekirjojen "kaatoluokan", 04:n kanssa pystyn kyllä hyvin elämään. Essee on lajien välissä, lainaa molemmilta puolilta, se on väistämättä hybridinen. Suurin osa Ruumiin ylittävän äänen esseiden ensimmäisistä versioista syntyi vuonna 2020, jolloin luin myös Minna Salamin teoksen Aistien viisaus. Erityisesti kohta, jossa hän kirjoittaa taiteista, tuntuu osuvan siihen, mitä pyrin tavoittelemaan taide-esseistiikalla joka hyödyntää paljon henkilökohtaista tunteiden ja tuntemusten kokemusta: "Tietoa ei pidetä jonakin, johon voi päästä käsiksi ja jota voi arvioida esimerkiksi taiteiden ja niihin liittyvien tunteiden, aistien ja kehollisen kokemuksen kautta. Taiteisiin yhdistetään lahjakkuus mutta ei tietoa. Ja kuitenkin taide soveltuu todellisuuden selittämiseen, koska se vangitsee todellisuuden sisältäpäin. Taide selittää ihmisyyttä, koska ihmisten olemassaolo on esteettistä. Ihmiset eivät ole vain järkeileviä ja ajattelevia olentoja vaan myös tuntevia ja fyysisiä olentoja. Taiteen avulla voi ymmärtää ja muuttaa todellisuutta aivan kuin kvantitatiivisen tiedonkin avulla." Ehkä voin Minna Salami oppaanani hyväksyä, että kirjoittamani teos on (myös) tietokirja. 

Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on kohdannut viime aikoina purevaa kritiikkiä. Sen ydin on, että oman elämänsä käyttäminen kirjojen sisältönä on tylsää ja tällaisilla kirjailijoilla ei ole osaamista eikä mielikuvitusta. Halusin tutkiskella tätä jo kirjassani, osittain omaelämäkerrallisessa esseekokoelmassa, eri puolilta. Mietin etäännyttämisen keinoja, kun käytin kokoelmassani julkaistussa “Kirjoituksen minä”-esseessä hän-muotoa: kerroin “Tuomaksen” tekemisistä. Käyttämälläni kertojaratkaisulla halusin kysyä, mitä autofiktiossa merkitsee, että romaanihenkilöllä on kirjailijan nimi? Onko joskus tarpeen kutsua kirjaa romaaniksi vain “säädyllisyyden takia”? Kirjan julkaisun jälkeen olen miettinyt sitä, miten toisaalta myös ei-fiktiivisessä asiatekstissä voi piiloutua henkilökohtaisine kokemuksineen. Klassikkoesimerkki tästä on Susan Sotangin 70-luvulla ilmestynyt laaja essee Sairaus vertauskuvana, josta New York Timesin kriitikko sanoi, että teos vain säädyllisyyden vuoksi teeskentelee olevansa tutkimusteksti. Oikeasti sen syntyyn oli vahvasti vaikuttanut Sontagin oma sairastuminen rintasyöpään. 

Toimittaja ja esseisti Kristiina Sarasti kirjoitti teoksestani Imagessa julkaisussa “Medusan äänet”-esseessään: “Sanallistamalla omaan mieleensä ja ruumiiseensa kiinnittyneitä traumamuistoja Aitonurmen esseeminä pyrkii rakentamaan uudelleen ihmisyyttään. Kaltoinkohtelijat ovat kaventaneet hänen olemisensa ja ajattelunsa tilaa, mutta kirjoittamalla oman totuutensa hän voi tulla näkyväksi omilla ehdoillaan.” 

Maailman epäkohtia esille tuovassa kirjallisuudessa henkilökohtainen on ollut poliittista jo pitkään. 

*** 

Muutama vuosi sitten koin pakottavaa tarvetta kirjoittaa siitä, miten ahdas mieskuva on näkynyt omassa elämässäni. Tekstiä syntyi käsin kirjoittamalla vihkoon. Menemällä tarpeeksi syvälle yksityiseen tekstistä tulikin yhteiskunnallista. On paljon miehen roolissa vaikeutta tunteneita ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet väkivaltaan, kilpailuun, kovuuteen, fyysisyyden arvostamiseen henkisten saavutusten yli. Kyllästyneet siihen, että kiusaamiskulttuuri on jonkinlainen normi, ja meidän jokaisen olisi muka pakko sietää piruilua, ilkeilyä – suoraan sanottuna vittuilua – arjessamme, tai muuten olemme tylsiä. Olin kyllästynyt myös siihen, että näin sosiaalisen median keskusteluissa jatkuvasti tällaisten ilmiöiden vähättelyä: miehet, jotka usein olivat vähintään keski-ikäisiä, pilkkasivat niitä, jotka asioista kertoivat, koska he eivät näitä asioita maailmassa nähneet – eivät osanneet nähdä, tai kieltäytyivät näkemästä. Näiden kokemusten kirjoittamisesta syntyi lopulta kirjani päätösessee, “Myrkytettyjä miehisyyksiä”. 

En tahdo poistaa piikittelevää huumoria maailmasta kokonaan. On selvää, että sen suunnalla on kuitenkin merkitystä. On eri asia, kohtaako piikittelyä ministeri laillisessa mielenosoituksessa vai lapsi koulun pihalla. Uskon, että jokainen ajattelukykyinen ihminen pystyy tämän sisäistämään, mutta välillä tuntuu, että tietyt tahot haluavat hämärtää tällaisiakin itsestäänselvyyksiä, koska eivät halua päästää irti kiusaamiskulttuurista. Heillä on usein tavoitteena järjestyksen palauttaminen sellaiseksi kuin se oli Suomessa vuosikymmeniä sitten: naiset kotiin, pois julkisen elämän päättävistä rooleista, miehet kyseenalaistamattomiksi “patriarkoiksi” niin perhepiirissä kuin yhteiskunnassa. Kiusaamalla saa alistettua ihmiset rooleihin, joista he eivät pääse eteen- eikä ulospäin. 

Miesten ja naisten välille avautuvista arvokuiluista on kirjoitettu viime aikoina paljon eri lehtijutuissa. Monesti kansan syvien rivien keskusteluissa kuulee syytettävän tilanteesta sitä, että feminismi olisi mennyt liian pitkälle (kyllä, olisin voinut jättää väliin asian tutkiskelun vauva.fi:n “aihe vapaa”-osion keskusteluketjua lukemalla). Mediassa aihetta käsiteltiin viimeisimpänä Hesarissa pari päivää sitten. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist sanoi jutussa: “Nuoret miehet ovat kokeneet, että heille nyt ei ole luvassa sitä tulevaisuutta, joka heille on luvattu tai joka heille miehinä kuuluisi. Koetaan, että oma status heikkenee. Mielipaha on kanavoitunut siihen, että syytetään naisia, vähemmistöjä ja maahanmuuttajia.” Ajattelen, että tällainen mielipahasta seuraava syyttely on olennainen merkki puutteista tunnetaidoissa ja syvemmän ajattelun kyvyssä – ihmiset joutuvat vihan kierteeseen. Monet miehet eivät ympäristössään ole saaneet kovin hyviä eväitä näiden asioiden kehittämiseen, niitä ei ole pidetty heidän kasvatuksessaan ja – erityisesti miesvaltaisessa – sosiaalisessa ympäristössään tärkeinä. Jutussa tuotiin esiin, että sukupuolten erkaantumisen syyt liittyvät myös talouteen, jonka huonot ajat lietsovat vihaa. Kirjoittaja viittasi tutkimukseen, jonka mukaan “naisten oikeuksien vastaiset asenteet olivat voimakkaimpia miehillä, jotka pitävät julkisia instituutioita epäreiluina, asuvat työttömyyden nousun uhkaamilla alueilla ja kohtaavat kilpailua työpaikoista.” Tämä kuvio on omalla tavallaan todella ymmärrettävä. Silti sen lopputulosta ei pidä hyväksyä. Ne ovat kaksi eri asiaa, mikä mielestäni tuntuu usein julkisessa keskustelussa unohtuvan. Ei pidä pudottaa hanskoja ja ajatella, että “siellä ne nyt ääriajattelevat ja suoltavat vihapuhetta, näin tässä vain on käynyt”. Tämän toteaminen johtaa helposti vain syyttelyyn, että kuka on tehnyt asioita väärin vuosia sitten tai tekee väärin nyt, mikä on pois ratkaisujen hakemisesta. 

Miten saamme taloudellista eriarvoisuutta purettua? Miten saisimme arvokkuuden kokemuksia aikaan syrjäytymisvaarassa oleville? 

Ajattelen, että sosiaalisessa mediassa ja muualla yhteiskunnassa vallitseva aggressio johtuu piilotetuista tunteista, usein häpeästä. Siihen on päästävä käsiksi, mutta se ei tapahdu pakottamalla, sillä pakko voi vain lisätä suojamuurien rakentamista. Tunnetaidoista puhuttaessa on käytettävä kieltä, joka on lähestyttävää erilaisille ihmisille. Usein tunteiden käsittelyä painotettaessa voi kuulijasta tuntua siltä, että hänen pitäisi olla valmis sanoittamaan vaikeita henkilökohtaisia tunteita kenelle tahansa heti. Näinhän asia ei ole. Omasta kaveripiiristäni muistan ainakin pari tapausta, joissa kaveri kertoi toiselle – molemmat olivat teini-ikäisiä poikia – vaikeasta perhetilanteesta, joka oli johtanut hänessä todella epätoivoiseen olotilaan. Silloin riitti, että pyysi kaverinsa viikonlopuksi luokseen yökylään, tai ihan vaan lähtemään syömään – hetkeksi pois neljän seinän sisältä ikävän tilanteen keskeltä. Ei tarvinnut puhua suoraan siitä, mitä on tapahtunut ja miltä se itsestä tuntuu, tarvitsi pelkästään olla läsnä ja suunnata keskittyminen hetkeksi johonkin ihan muuhun. Tällainenkin toisen ihmisen tilanteen huomioiminen on tunnetaito. Toisaalta kirjoitin lähellä kirjani loppua: “Miehet, puhukaa toisillenne. Puhukaa siitä, mikä on parasta. Puhukaa siitä, mikä on pahinta. Kaivakaa reitti toistenne ytimiin asti.” Halusin tällä kannustaa miehiä syvempiin ystävyyssuhteisiin, sillä monilla ystävyydet jäävät helposti pinnallisiksi, jolloin tunteita käsitellään vain puolison kanssa, mikä kasaa emotionaalista taakkaa erityisesti heterosuhteissa naisen niskaan. Olen kuullut elämässäni monta kertaa miesten tuskailevan sitä, että miesten välisessä keskustelussa kaikki käännetään heti vitsiksi ja naureskeluksi, mikä ei auta kuulluksi tulemiseen vaikeissa asioissa, vaan vähentää kohtaamisen tuntua. Olen kuullut elämässäni monta kertaa naisten (ja muidenkin miesten kanssa seurustelevien) tuskailevan sitä, että he joutuvat kannattelemaan tunnetaitoja parisuhteissa ja aloittamaan kaikki tunteita koskevat keskustelut, eikä mies suostu näkemään ollenkaan, miten tunteet vaikuttavat sellaiseenkin toimintaan, jota tämä itse pitää järjellisenä. 

Tämä kuvio pitää saada purettua. En ajattele, että miesten on ruoskittava itseään. Tilanteeseen vaikuttavat taloudellisen eriarvoisuuden rakenteet, erityisesti puutteet tarjottavassa tuessa, jos lapsi kasvaa köyhyyden keskellä. Toisaalta voi vaikuttaa se, että aikuisilla ei ole ollut resursseja opettaa tunnetaitoja ja monisyisiä sosiaalisia taitoja; ongelmia ovat voineet aiheuttaa myös puutteet neuroepätyypillisyyden tunnistamisessa. Myötätunto, toinen toisemme avoin kohtaaminen – ja konkreettiset rahalliset resurssit esimerkiksi keskusteluapuun ja kouluttautumiseen. Näitä pitäisin rakentavina ratkaisuina. 

*** 

Tunnetaitoja tarvitaan myös työelämässä. Tuntuu, näin karkeasti jaoteltuna, että tässä alkaa näkyä sukupolvien välinen ero: millenniaalit ja z-sukupolvi vaativat työpaikalla tunnetaitojen hyödyntämistä ja sensitiivistä suhtautumista ihmisten erilaisiin tilanteisiin, kun boomereiksi kutsuttu sukupolvi taas ei pidä sellaista olennaisena, vaan ajattelee että työyhteisössä tarvitaan pelkkää järkeä ja “asioista keskustelemista asioina” kylmän viileästi. Koska tunteita ei kuitenkaan voida ihmisten välisessä toiminnassa välttää, niiden sivuuttaminen voi johtaa töksäyttelyyn tai henkilökohtaisten asioiden puimiseen loukkaavalla tavalla ilman rajoja. Soisin, että työpaikoilla järjestettäisiin koulutusta traumatietoisesta työotteesta sekä asiakkaita että kollegoja kohdattaessa. Haluan sanoa kaikille, jotka ovat aloittamassa työelämäänsä, että teillä on oikeus olla kertomatta vaikeita henkilökohtaisia asioita työpaikalla – vain esihenkilöllä on oikeus tietää sellaisia asioita, jotka vaikuttavat konkreettisesti työn tekemiseen. Samalla toivon teidän tiedostavan, mitkä mielen sisäiset mallit ja reaktiotavat vaikuttavat sekä teidän itsenne että kollegojenne ja asiakkaidenne toimintaan. Muuten päädytään pahimmassa tapauksessa vahvistamaan ihmisten traumakokemusten vaikutusta. 

Yhteisöllisyydestä puhutaan nykyään paljon. Minusta tuo puhe menee välillä mustavalkoiseksi, jolloin alkaa vaikuttaa siltä, että kaikki ihmiset olisivat ekstrovertteja ja voisivat hyvin jatkuvassa keskusteluyhteydessä ja vuorovaikutuksessa, kun vaan lähtisivät ulos ovesta ja sulkisivat läppärinsä ja älypuhelimensa. Mutta toiset meistä tarvitsevat yksinoloa enemmän kuin toiset. Jotkut meistä ovat hitaasti lämpeneviä, tarvitsevat aikaa, että uskaltavat liittyä porukkaan ja varsinkin sanoa siellä jotain. Joidenkin pitää saada tarkkailla ensin rauhassa, ennen kuin he kokevat olevansa valmiita lähtemään mukaan toimintaan. Suosittelen lämpimästi Marika Riikosen kirjaa Yksin, kiitos toiseksi näkökulmaksi nykypäivän yhteisöllisyyspuheelle. Ihmisissä on jo pienestä lapsesta saakka temperamenttieroja, ja hermostollinen virittyneisyytemme voi erota myöhemminkin esimerkiksi traumakokemusten vuoksi. Tämä on muistettava myös työelämässä, esimerkiksi kirjastoissa ja kulttuuritoiminnassa. 

Mietitään vaikkapa kirjaston lukupiiriä. Miten suhtaudutaan ihmisiin, jotka haluavat tulla vain kuuntelemaan keskustelua, ja heille on esimerkiksi autismin kirjon tai traumataustan vuoksi valtava kynnys lähteä siihen omalla äänellään mukaan? Sallitaanko sellainen? Voiko lukupiirissä olla vain kuuntelemassa kirjallisuuskeskustelua samalla tavalla kuin kuuntelisi kirjailijahaastattelua? Kirjasta keskustelu voi olla intiimiä ja käsiteltävät aiheet todella herkkiä, mistä kertoo se, että on olemassa erikseen kirjallisuusterapia. Välillä kirjassa esille tulevat asiat voivat olla jollekulle liikaa, jolloin ihminen voi joutua väliaikaisesti vetäytymään keskustelusta – tällaisellekin olisi hyvä sallia ymmärtäväinen tila. 

Olennainen kysymys on myös, saako tapahtuman kävijä istua turvallisen tuntuisessa takarivissä ilman, että kehotetaan monta kertaa tulemaan edemmäs istumaan? Aina kauempana istuminen ei ole vain tavanomaista suomalaista häpeilyä, vaan ihminen voi kokea hermostolleen aivan liialliseksi istua tapahtumien keskipisteessä ja hänen patistamisensa voi johtaa pahimmillaan henkiseen romahdukseen. Kielellä on merkitystä ja asioiden ilmaisutavoilla eroa. Voisiko sanoa vaikka, että “jos pystytte, haluaisitteko istua lähempänä, koska etummaisissa penkeissä kuulee paremmin ja se on esiintyjälle mukavampaa”? Asioiden syiden ja seurausten sanoittaminen on käytössä lasten ja nuorten parissa työskentelyssäkin, eikä tällainen huomaavaisuus, rehellisyys ja avoimuus ole huonoksi aikuisten kanssakaan. Äänensävyn ei tarvitse olla paapovan lässyttävä, vaan asiallinen ja neutraalisti tietoa välittävä. Tapahtumatoimintaa on kirjastotiloissa jatkuvasti enemmän ja enemmän, mikä aiheuttaa ongelmia joillekin asiakkaille, jotka toivovat kirjastolta hiljaista tilaa. Voisiko ääntä aiheuttavan tapahtuman aluksi kuuluttaa myös, missä osassa kirjastoa pystyy jatkamaan mahdollisimman hiljaista työskentelyä, vaikka ääntä ei täysin pääsekään pienimmissä kirjastotiloissa pakoon? Jo pyrkimys huomioida tällaiset asiat tuottaa paremman ilmapiirin, niin ettei julkisen tilan tarjoaja päädy vahvistamaan rakenteellista syrjintää. Muistakaa, että teillä on oikeus pyytää työpaikalla koulutusta esimerkiksi sensitiivisestä erilaisten ihmisryhmien kohtaamisesta tai traumatietoisesta työotteesta. 

*** 

Kristiina Sarasti kirjoitti Image-esseessään kirjastani: “Suuntaa tulevaan voi löytää myös taiteesta. Esimerkiksi transtaustaisen laulaja-lauluntekijä Anohnin laulu ilmaisee Aitonurmen esseeminän mukaan niitä tunteita, joita normien puristus voi normeihin sopimattomissa herättää, ja yhdistää kaikki ne, jotka nuo tunteet tunnistavat. Hän etsii itsekin vastaavaa ‘ruumiin ylittävää ääntä’, joka ilmaisisi itsen ydintä, antaisi omat merkitykset ruumiissa olemiselle ja houkuttelisi hengenheimolaisia taajuuksille.” Sarasti lainasi virkettä kirjan nimiesseestä: “Kun on synnyttänyt itsensä äänellään, avautuu ruumiillekin uusia tiloja olla.” 

Taiteella on parhaimmillaan korjaavaa voimaa. Toisaalta taide on arvaamatonta, sen vaikutuksia ei voi ennakoida, eikä sen sisältöä voi hallitusti suunnitella hyvinvointivaikutuksia aikaansaavaksi – taiteilijoita ei voi vaatia osoittamaan sellaista heidän tehdessään teoksiaan. Joskus hyvin yllättävä lause, ääni tai liike, joka jonkun toisen ihmisen lukemana, kuulemana tai katsomana menisi neuraalina ohi, saattaa toiselle olla järisyttävä ja johdattaa syvien, kätköön jääneiden tunteiden, muistojen tai kokemusten luo. Kirjasto ja muut kulttuurilaitokset ovat mitä parhaita paikkoja taiteen edistämiseen ja puolestapuhumiseen. Teillä on ammattilaisina arvokas rooli, kun saatte johdattaa ihmisiä näiden käänteentekevien kokemusten äärelle.

Jäästä murtautuva mies

Koska euroviisuesitys on kokonaisuus, katson ensin pintaa: miltä lavalla näyttää. Käärijä on bolerossa, jonka hihojen Satu Erra kuvaa esseessään olevan ”yhtä aikaa maskuliiniset muskelit ja prinsessamaiset puhvit”, tanssijoiden asut ovat pinkit. Värimaailmaa eivät hallitse harmaa tai sininen – ystäväni, jonka lapsi on juuri aloittamassa päiväkodissa, tuskaili miten siellä poikalapset on yleensä puettu näihin kahteen väriin. Ehkä lasten tämänhetkisellä Käärijä-fanituksella on potentiaalia laajentaa väripaletin käyttöä?

Kappaleen alkupuoli on rankka: viikon vaatimukset ovat rankkoja, huvienkin täytyy olla rankkoja, jotta saa tuhottua jäisen ulkokuorensa – puhuja tiedostaa, että jäämiehisyys ei ole hänelle tavoiteltavin olemisen tila. Ensin juomista on pidettävä kiinni kaksin käsin, kuulijalle välittyy puristaminen rystyset valkoisina, kuoresta murtautuminen ei ole helppoa. Tällaisella ”perusmättömeiningillä” moni elää, eikä huomaakaan miten viikot sen parissa kuluvat, ja puristuksen voimaan havahtuu vasta pudotessaan tuolilta: sairastuminen, voimien pettäminen, mielen särkyminen. Puhuja tuntuu ajattelevan, että on pakko jaksaa – kuin mies.

Saan suurta nautintoa kohdasta, jossa Käärijä laulaa ”wou” ja tapahtuu biisin käänne. ”Wou” tuntuu sisuskaluissa asti, se on lähellä subliimia, hetki jolloin rakkaus maailmaa kohtaan iskee. Vaikutuksen voi saada aikaan kovalla nousuhumalalla, kyllä – mutta myös paikoiltaan liikuttavalla taidekokemuksella, romanttisella rakastumisella, yhteyden hetkellä keskustelussa samanhenkisen kanssa, psykedeeleillä, uskoontulolla, nirvanaan astumisella. Äijämäisen mättömeiningin soidessa räpähtävä kännisanoitus ponnistaa Käärijän omasta musiikillisesta taustasta, mutta laajenee syvemmäksi, kun aistii sanojen, musiikin ja esityksen muodostamaa moniväristä (mies)ruumiillista kokonaisuutta, jonka ytimessä on käännös riemukkaan tanssipopin puolelle. Lavashow’n alkupuolella Käärijä pitelee tanssijoitaan lieassa, puristus on tässäkin läsnä; jälkipuoliskolla ote irtoaa ja mies alkaa tanssia, hän ratsastaa tanssijoillaan, nousee heidän avullaan ilmaan, he kaikki tanssivat yhdessä.

”Tänään oon se mies, tänään oon se mies” nousee tässä viitekehyksessä kappaleen tärkeimmäksi elementiksi, jonka euforisuutta toisto kasvattaa harkitusti. ”Se mies” on mielestäni juuri sellainen uusi mies, jota hahmottelen mm. kirjani lopussa, utopiamies, joka ei pelkää maailmaa vaan on kiinnittynyt siihen, hän on osa ruumiillista todellisuutta, kaataa päälleen samppanjaa, hän on kokenut käännöksen, ylittänyt itsensä, irtautunut rankasta ylityönteosta ja puristavista ahtaista vaatimuksista. Lopussa kappaleen alun raskas meininki palaa, ja tosiaan, viikko alkaa uudestaan vaatimuksineen, mutta kun Cha cha chan kuuntelee toisen kerran, on jo tieto toisesta olemisen tavasta ja olemuksessa palanen ”sitä miestä”, joka voi milloin vain tulla uudelleen esiin. Pitää löytää itselleen sopiva keino murtaa jää.

Tuomas Aitonurmi

Kiitos inspiraatiosta Satu Erra (HS) ja Vesa Rantama (Kritiikki näkyy)!

Kielen hallinnasta

Tälläkin hetkellä mietin kieltä. Se, miten hallitsen kielen, on nyt kirjoittamiseni ytimessä. Tuntuu että liikaakin. Tekeillä olevan romaanikäsikirjoitukseni kanssa en pysty keskittymään muuhun, ennen kuin olen päässyt kielen kanssa niskan päälle. Toki olen miettinyt kertomuksen rakennetta, minulla oli pitkään ennen ensimmäisen version kirjoittamista jo tietynlainen kehikko päässäni, olen tiennyt mitkä ovat päämääräni, millainen on loppu, kirjoittanut sitä kohti. Silti tuntuu, etten nyt toisella kierroksella, editointi- ja uudelleenkirjoitusvaiheessa pysty keskittymään muuhun kuin kieleen. Minun on hallittava kokonaisuudessa kuusi eri minäkertojaääntä, saatava ne erottumaan toisistaan, kullekin oma kielellinen maailmansa, joten tämä asia todella vaatii paneutumista ja keskittymistä.

Tällä hetkellä mietin kieltä siltä kannalta, että minun on ensin hallittava se täydellisesti, jotta voin antautua hallitsemattomalle. On tarpeen virittää instrumentti esteettisten sääntöjen mukaan, jotta voi rikkoa niitä säröäänin, luoda omat äänensä. En ole varma, mitkä ovat esteettiset säännöt, minusta vain tuntuu siltä että sellaiset toistaiseksi ovat, päässäni, ohjaamassa. Jostain on tullut myös ajatus, että aidon äänen muodostamiseksi jotain pitää rikkoa. Ja mitä on "aitous". Tunnen, että sanat loppuvat.

Olen miettinyt Harry Salmenniemen novelleista välittyvää absoluuttisen tuntuista kielikorvaa, ja Nathalie Sarrauten romaaneista (ja niiden suomennoksista) välittyvää täydellistä rytmiä. Sitä, miten kieli ja rytmi ovat ikään kuin täydellisesti hallussa, mikä antaa pinnanalaisen tulla, ja kokonaisuus muuttuu runoudeksi jota ei ensin näe lainkaan.

En tiedä, mihin mietinnässäni pyrin. Tuntuu, että olen lähestymässä. Tai sitten en pääse koskaan perille. Onko edes tarpeen päästä? Kirjoittaminen on loputonta harjoittelua, on kirjailijaystäväni sanonut. Pelkään yrittäväni liikaa. Tuttavani, kirjallisuudentutkija ja kustannustoimittaja, sanoi minun olevan kirjoittajana kunnianhimoinen. Se oli ensimmäinen kerta, kun minusta käytettiin tuota sanaa. En ollut osannut edes yhdistää sitä itseeni aiemmin. En mitenkään kokenut himoitsevani kunniaa. Toki tuossa ilmauksessa on muitakin tasoja. Mutta ehkä tavoittelen lopulta liian sileää, kiiltävää lopputulosta. En anna pinnanalaisen, intuitiivisen tunkeutua tarpeeksi esiin. Se on mahdollista.

Tällä hetkellä mietin kielen hallinnasta irti päästämistä.

Lehtikritiikistä ja editoinnista

Kirjoitan ensimmäistä lehtikritiikkiäni. On aina sekä mielenkiintoista että jännittävää/pelottavaakin, kun tekstiä editoi joku ulkopuolinen. Se noudattaa mulla aina tiettyä kaavaa. Ensireaktio: "Ei jestas, oon tehnyt ihan pieleen, miksi mä edes lähdin tähän kun en kerran osaa." Sit jossain vaiheessa pyristelee ryhtymään toimeen, varsinkin tässä tilanteessa se piti tehdä suht nopeasti, kun olin lupautunut kritiikin kerran kirjoittamaan. Korjasin pienemmät muokkausehdotukset, ne olivat hyvin perusteltuja tekstin terävöittämiseksi. Sit isomman korjauksen pariin. Olin mennyt ottamaan lähtökohdaksi teorian, josta en ylipäätään paljoa tiedä, kun en ole niitä kirjallisuuden yliopisto-opintoja käynyt (alituinen huijarisyndrooman aikaansaaja, jonka takia en olisi koko kritiikkiä päätynyt kirjoittamaan ellei olisi pyydetty, mutta nähtävästi runokritiikki on edelleen asia, jota tekemään "haetaan kotoa", vaikka muuten lehtikriitikoksi pääseminen on ymmärtääkseni monien vaivalloisten pyrkimysten takana). Mulla oli teoriaan liittyen pointti, jota en ollut osannut/mahtunut merkkimäärän puitteissa tuomaan esiin, ja jota aloin tekstini uudessa versiossa todistaa. Tarvitsin vain yhden viitteen, näkemyksen jonka olin nähnyt yhdessä nettikritiikissä. Paitsi ettei se ollut siinä, totesin tekstin taas luettuani. Aloin googlata, luin varmasti sen jostain nettiartikkelista. Tai sitten en. Ei helvetti, jos se oli jossain paperilehdessä, löydänkö sitä ikinä; olisiko se tuossa, lueskelin selaamalla läpi, ei ollut; olisiko se tuossa yhdessä kirjassa, lueskelin selaamalla läpi, ei ollut; olisiko se tuossa kirjassa, josta tässä koko jutussa oli alun perin kyse, lueskelin selaamalla läpi – jes, tässä se oli, suomentajan alaviite, ja itse asiassa tällä sivulla kirjoitetaan juuri siten, että se todistaa pointtini; kirjoitin kritiikin toisen version valmiiksi, lähetin, jospa nyt näkemykseni olisi tarpeeksi perusteltu. Huh. Tuleekohan tämä aina olemaan tällaista, todennäköisesti. Seuraavaksi voisin lähteä ulos, on lauantai ja aurinkoista; huhtikuun julma maiseman paljastava valo, mutta silti se jaksaa ilahduttaa näin poikkeusaikanakin tulviessaan hyvin nukutun yön jälkeen ikkunoista sisään joka puolelta asuntoa.

Mitä mietit

Mitä mietin? Monenlaista, usein liikaa. Luon elämästä ja ihmisten motivaatioista kuvitteellisia kertomuksia, minulle on sanottu. Toisaalta en taida uskoa omiin kuvitelmiini tarpeeksi, minusta tuntuu usein kun yritän kirjoittaa niitä; se välittyy kielenkin tasolle, tekee siitä savusumua joka alkaa yskittää.

En osaa enää käyttää Facebookia ajatusteni avaamiseen, en "mitä kuuluu"-tyyppiseen tiedon jakamiseen. Joskus spesiaalihetkinä, kuten matkoilla tai isoissa tapahtumissa, otan kuvia tai teen muuten vaan postauksen että täällä ollaan. Se saa elämän muistuttamaan juhlahetkien jonoa, juuri sitä mistä on somea kritisoitu. Minunkin aikajanallani näkyy nyt messuhumua, matkoja, juhlia, työsaavutuksia.

Oikeasti kuuluu tietenkin paljon muuta. Keskeisimpiä asioita elämässäni on viime aikoina ollut kotona tapahtuva linjasaneeraus, jonka alta muutimme sunnuntaina väistökämppään. Saneerauksen yhteydessä toteutetaan myös muita remontteja. Kirjoitan tätä tekstiä Malminkartanossa, josta vuokrasimme asunnon kolmeksi kuukaudeksi. Makaan yhä sängyssä, koska olen ottanut kolme lomapäivää tälle viikolle. Tuntui, että muuten en jaksa kohta enää olla. Kuuntelin eilen Minä ja Ville Ahonen -yhtyeen Syksy-kappaletta taas kerran, ja kohta "Pian lumi alkaa pudota / Ja minä putoan sen mukana / Putoan, putoan, putoan..." oli hyvin lähellä sitä, mitä ajattelin tapahtuvan. Olen pettynyt itseeni siinä, miten raskaasti tämä on vaikuttanut olemiseeni; olisin halunnut olla vahvempi. Häpeän koko ajan, miten vähän tiedän ja osaan, ja tunnen ahdistusta, etteivät asiat tunnu olevan käsissäni.

Noista tuntemuksista hyppään seuraavaan keskeiseen asiaan. Olen aloittanut elokuun alussa psykoterapian. Löysin hyvän terapeutin, jolla käyn joka toinen viikko, ja tunnen oloni hyväksi joka käynnin jälkeen. Terapeutilla on varsin ratkaisukeskeinen ote, mitä toivoinkin, keinoja käsitellä tunteitani ja toimimista muiden kanssa. Käyntien välillä toki vajoan yhä ajoittain pohjaan, jossa kaikki kuulemani hyvät neuvot vuotavat korvasta ulos, hallitsemattomat tunteet ryöppyävät tilalle, eikä järkeä ole näköpiirissä; olen sisäisesti raivoissani ja ajatukset voivat olla pahoja. Silti tuntuu, että tein todella oikean ratkaisun terapian suhteen (pohdin sitä jo kesäkuun lopun blogitekstissäni, jota on katsottu noin 2 000 kertaa ja se on suosituin ns. vapaa-ajalla kirjoittamistani teksteistä koskaan, hämmentävää). Minusta tuntuu myös, että on ihmisiä jotka eivät haluaisi minun puhuvan terapiassa käymisestä julkisesti, ja juuri sen takia että asiassa ollaan viimein pääsemässä stigmasta eroon, tästä täytyy puhua. Aion lakata häpeämästä sitä, että minulla ei ollut keinoja käsitellä traumojani ja pahaa oloani ilman ammattilaisapua.

Syksyssä on toki myös valopilkkuja. Viime viikonlopun Turun kirjamessut, joille pääsin muuttohommien takia vain yhdeksi päiväksi, olivat sellainen – olin todella iloinen, että ehdin olemaan sen yhdenkin päivän ja yön. En ehtinyt ottaa yhteyttä juuri keneenkään turkulaiseen ystävään ja sopia tapaamisia, koska aikataulu oli mikä oli ja jaksamiskapasiteetti ei yksinkertaisesti riittänyt oma-aloitteiseen viestimiseen (tämä on ollut ongelmani viime aikoina muutenkin), mutta messumatka oli joka tapauksessa tarpeellinen. Yksi pilkuista on myös kuvataiteesta esseeksi -kurssi, jonka kolmas tapaaminen on huomenna. On ollut ihana istua pitkästä aikaa kurssilla, kuulla puhuttavan kuvataiteesta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, keskustella niistä, ideoida esseetä ja kasvattaa tekstiä pala palalta. Lukemisesta ja kirjoittamisesta olen joutunut tinkimään ajallisesti tänä syksynä, mikä riipii sisältä mutta on ollut välttämätöntä; olen raivannut aikaa ja rauhaa nukkumiselle, joka onkin ollut hieman parempaa syksyn alettua. En tiedä, onko syynä ollut terapia, pyrkimys mennä nukkumaan aiemmin, öiden viileneminen vai kaikki jotenkin yhdessä, mutta joka tapauksessa se on ollut hyvä juttu. Tänään olen saanut raivattua itselleni sellaisen lomapäivän, joka on oikeasti vapaapäivä, voin tehdä mitä huvittaa. Ajattelin käydä hyvällä lounaalla keskustassa, lukea, mennä Kiasmaan katsomaan esseen aiheena olevaa taideteosta, kirjoittaa, ehkä jopa editoida fiktiokäsikirjoitusta johon ei ole ollut resursseja koskea muutamaan viikkoon. Haluan kuljeskella ulkona, keskittyä katsomaan miltä ruska Helsingin lehtipuissa nyt näyttää, sen sijaan että se olisi vain ohi vilisevää yksityiskohdatonta maisemaa sisäisen kohinan kehyksenä. Nyt tahdon nähdä kaikki lehtien värit.

Kasvusta ylpeyteen

Kirjoitin tämän tekstin ensimmäisen version tammikuussa yhdeltä istumalta, suoltamalla. Sen jälkeen olen tehnyt paljon muokkauksia ja lisäyksiä. Päätin odottaa kansainväliseen homo- ja transfobian vastaiseen päivään 17.5. ja miettiä ennen sitä, voinko julkaista. Päivä tuli ja meni, en uskaltanut, jänistin. Nyt, koska on Helsinki Pride -viikko, jota ennen eräs suomalainen poliitikko on taas käynnistänyt vastenmielistä keskustelua seksuaalivähemmistöihin liittyen, päätin, että voin julkaista tämän, ja pitää. Sisältövaroitukset: homofobia, itsetuhoiset ajatukset. Varoitan läheisiä ihmisiä, että tässä kerrotusta ei tule hyvä mieli. En ole halunnut ottaa uhripositiota, vaan kirjoitin kiukusta, jota tunsin ja jota yhä ajoittain tunnen, sillä olen todella elänyt nämä asiat. Koetin kuitenkin lopettaa tämän toivoon. 

Kärsin usein ahdistavasta tunteesta, joka aiheuttaa hakkaavan pulssin, hermostuneen olemuksen. Jos puolisoni saa mut kiinni siitä tilasta, hän sanoo ”sä vaikutat jotenkin tosi hermostuneelta”, ja heti tuon kuullessani se hermostuneisuus räjähtää eksponentiaalisesti, vaikka tiedän, että hän ei tarkoita sillä pahaa. Mä vain reagoin siten. Mulla on sisällä paljon rumia tunteita: kiukkua, katkeruutta. Ei voi loputtomiin syyttää menneitä, joku saattaa sanoa. Mutta harva terapiassakaan puhuu asioista, jotka tapahtuivat edellisellä viikolla, ellei ole kokenut jotain yhtäkkistä, isoa traumaa.

(En ole muuten koskaan käynyt terapiassa. Olisi varmaan syytä, moni ajattelee jos lukee tämän loppuun. Ei huolta, mä olen päättänyt mennä ja kokeilla sitä, kun vain saisin vielä aikaan.)

Väitän, että iso osa henkisistä kipuiluistani on lähtöisin siitä, miten mä koin itseni lapsuudessa ja nuoruudessa. Mä en ole vuosiin nukkunut hyvin. On laiskaa ajattelua väittää, että se johtuisi vaikkapa liiallisen ruudun tuijottamisen kaltaisista asioista. Kyllä mä itse tiedän, mitä keloja mun päässä pyörii öisin.

Miten mä koin itseni?

Kun mä alun perin kirjoitin tämän, olin monena päivänä peräkkäin törmännyt twiittiin jossa kysyttiin, ketkä kaikki ovat kokeneet esim. masennusta ja itsetuhoisuutta, ja sitä alkoi silloin tietenkin miettiä.

Muistelin, milloin koin eniten itsetuhoisia ajatuksia. Se oli ala-asteen lopulla, yläasteen alussa. Kiusaamisen lisäksi asiaan vaikutti, että mä koin olevani täysin vääränlainen. Mä olin vääränlainen poika, ja toivoin päivittäin, että heräisin seuraavana aamuna toisena, monella tavoin toisenlaisena.

Halusin olla rohkea, siisti, kova, suosittu. Seurustella tytön kanssa, koska sillä tavoin olisi päässyt kiipeämään hierarkiassa heti. Olisi kelvannut, tullut hyväksytyksi.

Miksi mä en hyväksynyt itseäni?

Muistan kaksitoistavuotiaana huomanneeni ekoja kertoja selvästi, että olin kiinnostunut pojista. Sellaisella kuumotusta aiheuttavalla tavalla. Toivoin että se olisi vaihe, että se menisi ohi, ja mä alkaisin vielä kiinnostua tytöistä, koska en mä vaan voinut olla se josta puhuttiin kirosanana, jollaista kaikki kammosivat, jonka paljastuminen olisi aiheuttanut pahimman kiusaamisen ikinä. Siinä vaiheessa mä olin ollut kiusattu jo monta vuotta, olo tuntui luuhun asti järsityltä.

Eihän se mennyt ohi. Päivittäin mielessä pyöri: onko tämä nyt tosiaan sitä, ei voi olla, ei mulle voi käydä näin, ei vielä tätäkin.

Muistan, miten mä mietin vielä neljätoistavuotiaana, etten koskaan kerro itsestäni kenellekään. Yrittäisin elää kulissielämää, väittäisin olevani suuntautunut ”normaalilla tavalla". Jos se ei onnistuisi, itsensä tappaminen olisi ollut aivan relevantti vaihtoehto.

Miksi mä halusin kadota?

Kun tuntee sisällään olevan mustaa, kammottavaa…

En mä syytä ketään tiettyä ihmistä. Ei kai monikaan silloin vaan osannut toimia paremmin. Tämä homma on niin syvällä meidän ajattelun ja toiminnan rakenteissa, varsinkin siinä miten ”miehen kuuluu olla”, että ainoa varma parantamisen tapa on murskata ne ja rakentaa uutta. Siksi mä olen feministi: mä aion ajaa maailmaa, jossa mun kaltaisten ihmisten ei tarvitse enää kasvaa kammoten itseään, eikä ajatella että on väärä, ja että pitäisi muuttua olemukseltaan toiseksi, jotta olisi oikeanlainen ihminen. Myrkytetty miehisyys on tosiasia, ja mä voin kertoa heti kymmeniä esimerkkejä, miten se on tehnyt mun elämän vaikeammaksi. Miten pahoja, satuttavia juttuja se on aiheuttanut.

Mä ajattelin läpi teini-iän olevani vääränlainen. Pettymys. Se, minkälaisessa ilmapiirissä mä elin ja miten siellä puhuttiin mun kaltaisista ihmisistä, on jäänyt mun sisälle, se on siellä edelleen.

Miten se, että kuulee vuosia toisteltavan jotain niin julmaa, voi olla painumatta mieleen?

Voin antaa anteeksi, en voi luvata unohtaa.

Mä koen yhä itseinhon puuskia. Pelkään puhua ihmisille avoimesti elämästäni, tunteistani. Tiedän kyllä, että kaikki homoseksuaalitkaan eivät koe tätä samoin. Tässä vaikuttaa myös se, millainen persoona mä olen. Ja mä olen ollut herkkä ja pelkääjä aina, totta kai, siksi myös liian kiltti, mukautuva, ajatellut liikaa sitä miten muut ajattelevat. En mä osaa luottaa ihmisiin vieläkään, en siihen, että ihmiset haluaisivat mulle ensisijaisesti hyvää, tai ettei joku ajattele musta todella negatiivisesti heti, jos teen pienenkin virheen. Mä pelkään suunnattomasti konflikteja, riitoja. Koetan riidellä asiat pääni sisällä valmiiksi, kuvitella kaikki asioista mahdollisesti seuraavat kiistat. Harva uskoo, mutta mun pään sisäiset riidat on täyttä roihua, niissä paiskotaan esineitä ja kaikkea, koska en mä oikeassa maailmassa tietenkään tekisi sellaista.

Joku voi sanoa, että tällaiset asiat voi ”käsitellä” ja sitten ne lähtevät pois. Jos ei ole kokenut, millaista on kasvaa niin, että maailmasta ympärillä kohdistuu hyökkäyksiä omaa minuutta kohtaan yhä uudelleen, ei tiedä mistä puhuu. Suosittelen kuuntelemaan, mitä alistetussa asemassa olleilla on kerrottavana. Ihan todella kuuntelemaan – ei hölisemään päälle ympäripyöreyksiä, jotka eivät hyödytä ketään.

Vaalikoneessa kysyttiin vielä tänäkin vuonna, kuuluuko meillä olla yhtäläiset oikeudet. Olemmeko yhtä hyviä solmimaan virallisia parisuhteita ja kasvattamaan lapsia, vai jotain heikompaa ainesta, jollaiselle nämä asiat eivät vaan kuulu. Alaikäisiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia painostetaan yhä tietyissä piireissä leireille, joissa heidän on kuunneltava vihaa saarnaavia luentoja, halailtava toisia osallistujia ja karjuttava lujaan ääneen ”eheytymisen” nimissä. Siellä ryhmä tuntemattomia ihmisiä laittaa käsiä heidän päänsä päälle, puhuu synnistä ja pahoista voimista, joita näistä nuorista pitäisi ajaa pois, jotta he muuttuisivat toisenlaisiksi. Tällainen toiminta on pahuutta, jonka tulisi olla kiellettyä tässä maassa.

Yhä saa pelätä kehityksen menevän taaksepäin, jos valitaankin päättäjät, jotka ovat yhtäläisiä ihmisoikeuksia vastaan. Mä olen täysin kyllästynyt kuulemaan eduskuntakeskusteluja joissa ulkopuoliset taas kerran keskustelevat, kuuluuko meidän saada olla olemassa vai pitäisikö meidän mennä psyykkisesti vaarallisiin ”hoitoihin”, koska joku kristilliskonservatiivi näkee meidät sairaina.

Mä tunnen niin paljon kiukkua. Aina kun mietin näitä epäkohtia, se pulppuaa pintaan. Tekee mieli siteerata Hannah Gadsbya Nanettessa: ”En aio auttaa teitä enää.” Nämä on väännetty jo niin moneen kertaan. Meitä jopa vaaditaan olemaan kiitollisia, vedotaan parantuneisiin oikeuksiin, siihen, että kaikki asiat olisivat nyt hyvin joten voitaisiin jo lopettaa kaikki fobiateemapäivät ja pridet. Kiitollinen tulisi nimenomaan olla valtaväestölle ”suvaitsevaisuudesta”, koska meidän annetaan nykyään olla olemassa.

Mun ei todellakaan tarvitse olla kiitollinen, saatana.

Mun lapsuus- ja nuoruusvuosia on kurjistettu avoimella vihalla ja halveksunnalla. Ei ole vaivauduttu ajattelemaan, että sellainen puhe ei ole ok, koska se satuttaa ihmisiä. Kaikki kiitollisuusvaateet voi tunkea synkkiin syvyyksiin. Näennäisestä suvaitsemisesta, hampaat irvessä sietämisestä ja vaivoin peitellystä halveksunnasta on edettävä hyväksymiseen. 

Asioiden paranemisesta mä suostun olemaan kiitollinen vain aktivisteille, jotka jo vuosikymmeniä ovat tehneet töitä, laittaneet itsensä peliin tavalla, josta en tiedä uskaltaisinko itse vastaavaa, sillä he ovat halunneet ajaa parempaa maailmaa, yhtäläisiä oikeuksia, koska ovat pitäneet niitä jakamattomina. Mussa herää kiitollisuuden tunteita myös niitä ihmisiä kohtaan, joiden taholta olen saanut kokea rakkautta, aitoa hyväksyntää ja vierellä elämistä. Elämässä on, ja on ollut tärkeitä läheisiä, joiden läsnäolo on kannatellut monien vaikeiden hetkien yli.

Epäkohtia nostetaan esille, jotta muistettaisiin, miten moni meistä on kokenut ja kokee yhä syrjintää, uhkaa, väkivaltaa, vihapuhetta, sisäistettyä itseinhoa. Asioita, joita meidän täytyy käsitellä itsemme ja erilaisten ammattiauttajien kanssa vielä pitkään. Samalla yritämme tulla ihmisiksi, jotka voisivat viihtyä omissa nahoissaan, hyväksyä olemuksensa sellaisenaan, ymmärtää, että olemme arvokkaita näin. Koska olemme. Mä saan pitää poikaystävääni kädestä julkisesti, kulkea kaupungilla kietoutuneena sateenkaarilippuun ja suuttua kuullessani mauttomia homovitsejä. Näin tehdessäni mulla on oikeus olla kokematta väheksyntää, väkivaltaa tai uhkailua.

Mä olen yhä menossa. Kohti parempaa; että uskaltaisin, voisin olla. Pystyisin sanomaan: olen hyvä näin. Sisäistäisin sen. Uskoisin todella siihen.  

Hyväksyn itseni ja pystyn olemaan ylpeä itsestäni juuri niin paljon kuin mulla tällä hetkellä on itsetuntoa ja voimaa.

Mä olen yhä menossa. 

Ajatusten purkua novellikäsiksestä

Tuli tarve purkaa ajatuksia liittyen käsikirjoitukseen, joka on ollut tekeillä enemmän ja vähemmän aktiivisesti jo n. kolme ja puoli vuotta. Pari päivää sitten taas yksi hylsy. Tuli kommenttien kera, mikä on tietenkin arvokasta. Mukana palautteessa oli kannustustakin, että jatkaisin kokoelman työstämistä ja saisin siihen paneutunutta tukea. Vilkaisin tekstiä itsekin taas muutamia päiviä sitten, se on pari kuukautta ollut täysin tauolla, koska olen työstänyt toista käsikirjoitusta (romaanimuotoista, kun tämä yli 3 v. työstetty puolestaan on novelleja). Huomasin käsiksessä paljon puutteita, sellaista että tekee mieli läimäyttää itseään otsaan: miten et ole nähnyt, miten et vieläkään osaa tämän paremmin, saako tuosta muka ikinä mitään kunnollista? 

Takana on kirjoituskurssia, todella asiantuntevilta tahoilta saatuja palautteita ja neuvoja, kaikki on nyt kiinni itsestäni, ja se vasta onkin hajottavaa. Kun tuntuu, ettei silti kaiken tämän jälkeen pääse niin onnistuneeseen tasoon, että tekstiä kannattaisi saattaa jakoon laajemmalle joukolle. Missä vaiheessa kannattaa tietyn käsikirjoituksen kanssa luovuttaa? Voisiko vain päättää, että tämä oli nyt minun harjoitustyöni kirjoittamisen parissa, koska sitä se on ollut, kirjallisen harjoittelun temmellyskenttä. Jos vain tekisi sen päätöksen, että tämä jää pöytälaatikkoon (tiedostoksi koneelle), että "en saa tästä kirjaa" (mukaillen Aura Nurmen runoa kokoelmasta Villieläimiä). 

Tavallaan harmittaa enemmän kuin omana henkilökohtaisena tappiona se, että tekstin aihepiiriin ottamani näkökulmat ovat minusta sellaisia, että niille olisi kirjallisessa maailmassa paikka, ja näin minulle on sanottukin, että kotimaisesta kirjallisuudesta uupuu toistaiseksi tällainen ääni. Se on ollut yksi tärkeistä kirjoittamista ajavista asioista, että en ole löytänyt tiettyä näkemääni maailmaa lukemistani kirjoista, vaikka siitä on toki puhuttu, sitä on sivuttu. Mietin myös, että koska nimenomaan aiheen käsittely ja ajatusten avaaminen on minulle niin tärkeää, olisiko pitänyt tehdä esseekokoelma, eikä novelleja. Sen jos olisi tajunnut silloin heti alkuun, paitsi että silloin en vielä tuntenut esseen mahdollisuuksia, enkä edes lukenut esseekirjoja (lajia tuli luettua lähinnä lehdistä), niin mistäpä sen olisi keksinyt, haha. 

Olisi minulla vielä kustantajiakin kierrettävänä, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei kannata jatkaa kierrosta. Olen myös saamassa kovasti arvostamaltani lukijataholta kommentteja käsiksestä, ehkä sekin avaa solmuja mielessäni tästä asiasta. Tai ajaa minut sitä päätöstä kohti, että luopuisin pyrkimyksistä saattaa käsis kohti kirjaksi kutsuttavaa muotoa. Ajatus tuntuu surulliselta, mutta ei enää niin totaalisen hajottavalta kuin jokin aika sitten. On muutakin, mitä voi kirjoittaa, mihin keskittyä, runot ja se romaanikäsikirjoitus, jota nytkin voisi olla kirjoittamassa sen sijaan että olen kohta kirjoittanut liuskakaupalla tuskailevaa metapuhetta kirjoittamisesta. Surkuhupaisaa. Mutta kyllähän se syö hetkeksi itsetuntoa pitemmänkin proosan kanssa, kun tuli tästä vanhemmasta käsiksestä taas lunta tupaan. Pitäisi vaan yrittää uskoa kehittymiseen. Siihen, että pitempi muoto sopisi minulle paremmin, kuten minulle on eräässä tärkeässä palautteessa sanottu.