Kielen hallinnasta

Tälläkin hetkellä mietin kieltä. Se, miten hallitsen kielen, on nyt kirjoittamiseni ytimessä. Tuntuu että liikaakin. Tekeillä olevan romaanikäsikirjoitukseni kanssa en pysty keskittymään muuhun, ennen kuin olen päässyt kielen kanssa niskan päälle. Toki olen miettinyt kertomuksen rakennetta, minulla oli pitkään ennen ensimmäisen version kirjoittamista jo tietynlainen kehikko päässäni, olen tiennyt mitkä ovat päämääräni, millainen on loppu, kirjoittanut sitä kohti. Silti tuntuu, etten nyt toisella kierroksella, editointi- ja uudelleenkirjoitusvaiheessa pysty keskittymään muuhun kuin kieleen. Minun on hallittava kokonaisuudessa kuusi eri minäkertojaääntä, saatava ne erottumaan toisistaan, kullekin oma kielellinen maailmansa, joten tämä asia todella vaatii paneutumista ja keskittymistä.

Tällä hetkellä mietin kieltä siltä kannalta, että minun on ensin hallittava se täydellisesti, jotta voin antautua hallitsemattomalle. On tarpeen virittää instrumentti esteettisten sääntöjen mukaan, jotta voi rikkoa niitä säröäänin, luoda omat äänensä. En ole varma, mitkä ovat esteettiset säännöt, minusta vain tuntuu siltä että sellaiset toistaiseksi ovat, päässäni, ohjaamassa. Jostain on tullut myös ajatus, että aidon äänen muodostamiseksi jotain pitää rikkoa. Ja mitä on "aitous". Tunnen, että sanat loppuvat.

Olen miettinyt Harry Salmenniemen novelleista välittyvää absoluuttisen tuntuista kielikorvaa, ja Nathalie Sarrauten romaaneista (ja niiden suomennoksista) välittyvää täydellistä rytmiä. Sitä, miten kieli ja rytmi ovat ikään kuin täydellisesti hallussa, mikä antaa pinnanalaisen tulla, ja kokonaisuus muuttuu runoudeksi jota ei ensin näe lainkaan.

En tiedä, mihin mietinnässäni pyrin. Tuntuu, että olen lähestymässä. Tai sitten en pääse koskaan perille. Onko edes tarpeen päästä? Kirjoittaminen on loputonta harjoittelua, on kirjailijaystäväni sanonut. Pelkään yrittäväni liikaa. Tuttavani, kirjallisuudentutkija ja kustannustoimittaja, sanoi minun olevan kirjoittajana kunnianhimoinen. Se oli ensimmäinen kerta, kun minusta käytettiin tuota sanaa. En ollut osannut edes yhdistää sitä itseeni aiemmin. En mitenkään kokenut himoitsevani kunniaa. Toki tuossa ilmauksessa on muitakin tasoja. Mutta ehkä tavoittelen lopulta liian sileää, kiiltävää lopputulosta. En anna pinnanalaisen, intuitiivisen tunkeutua tarpeeksi esiin. Se on mahdollista.

Tällä hetkellä mietin kielen hallinnasta irti päästämistä.

Lehtikritiikistä ja editoinnista

Kirjoitan ensimmäistä lehtikritiikkiäni. On aina sekä mielenkiintoista että jännittävää/pelottavaakin, kun tekstiä editoi joku ulkopuolinen. Se noudattaa mulla aina tiettyä kaavaa. Ensireaktio: "Ei jestas, oon tehnyt ihan pieleen, miksi mä edes lähdin tähän kun en kerran osaa." Sit jossain vaiheessa pyristelee ryhtymään toimeen, varsinkin tässä tilanteessa se piti tehdä suht nopeasti, kun olin lupautunut kritiikin kerran kirjoittamaan. Korjasin pienemmät muokkausehdotukset, ne olivat hyvin perusteltuja tekstin terävöittämiseksi. Sit isomman korjauksen pariin. Olin mennyt ottamaan lähtökohdaksi teorian, josta en ylipäätään paljoa tiedä, kun en ole niitä kirjallisuuden yliopisto-opintoja käynyt (alituinen huijarisyndrooman aikaansaaja, jonka takia en olisi koko kritiikkiä päätynyt kirjoittamaan ellei olisi pyydetty, mutta nähtävästi runokritiikki on edelleen asia, jota tekemään "haetaan kotoa", vaikka muuten lehtikriitikoksi pääseminen on ymmärtääkseni monien vaivalloisten pyrkimysten takana). Mulla oli teoriaan liittyen pointti, jota en ollut osannut/mahtunut merkkimäärän puitteissa tuomaan esiin, ja jota aloin tekstini uudessa versiossa todistaa. Tarvitsin vain yhden viitteen, näkemyksen jonka olin nähnyt yhdessä nettikritiikissä. Paitsi ettei se ollut siinä, totesin tekstin taas luettuani. Aloin googlata, luin varmasti sen jostain nettiartikkelista. Tai sitten en. Ei helvetti, jos se oli jossain paperilehdessä, löydänkö sitä ikinä; olisiko se tuossa, lueskelin selaamalla läpi, ei ollut; olisiko se tuossa yhdessä kirjassa, lueskelin selaamalla läpi, ei ollut; olisiko se tuossa kirjassa, josta tässä koko jutussa oli alun perin kyse, lueskelin selaamalla läpi – jes, tässä se oli, suomentajan alaviite, ja itse asiassa tällä sivulla kirjoitetaan juuri siten, että se todistaa pointtini; kirjoitin kritiikin toisen version valmiiksi, lähetin, jospa nyt näkemykseni olisi tarpeeksi perusteltu. Huh. Tuleekohan tämä aina olemaan tällaista, todennäköisesti. Seuraavaksi voisin lähteä ulos, on lauantai ja aurinkoista; huhtikuun julma maiseman paljastava valo, mutta silti se jaksaa ilahduttaa näin poikkeusaikanakin tulviessaan hyvin nukutun yön jälkeen ikkunoista sisään joka puolelta asuntoa.