Mitä mietit

Mitä mietin? Monenlaista, usein liikaa. Luon elämästä ja ihmisten motivaatioista kuvitteellisia kertomuksia, minulle on sanottu. Toisaalta en taida uskoa omiin kuvitelmiini tarpeeksi, minusta tuntuu usein kun yritän kirjoittaa niitä; se välittyy kielenkin tasolle, tekee siitä savusumua joka alkaa yskittää.

En osaa enää käyttää Facebookia ajatusteni avaamiseen, en "mitä kuuluu"-tyyppiseen tiedon jakamiseen. Joskus spesiaalihetkinä, kuten matkoilla tai isoissa tapahtumissa, otan kuvia tai teen muuten vaan postauksen että täällä ollaan. Se saa elämän muistuttamaan juhlahetkien jonoa, juuri sitä mistä on somea kritisoitu. Minunkin aikajanallani näkyy nyt messuhumua, matkoja, juhlia, työsaavutuksia.

Oikeasti kuuluu tietenkin paljon muuta. Keskeisimpiä asioita elämässäni on viime aikoina ollut kotona tapahtuva linjasaneeraus, jonka alta muutimme sunnuntaina väistökämppään. Saneerauksen yhteydessä toteutetaan myös muita remontteja. Kirjoitan tätä tekstiä Malminkartanossa, josta vuokrasimme asunnon kolmeksi kuukaudeksi. Makaan yhä sängyssä, koska olen ottanut kolme lomapäivää tälle viikolle. Tuntui, että muuten en jaksa kohta enää olla. Kuuntelin eilen Minä ja Ville Ahonen -yhtyeen Syksy-kappaletta taas kerran, ja kohta "Pian lumi alkaa pudota / Ja minä putoan sen mukana / Putoan, putoan, putoan..." oli hyvin lähellä sitä, mitä ajattelin tapahtuvan. Olen pettynyt itseeni siinä, miten raskaasti tämä on vaikuttanut olemiseeni; olisin halunnut olla vahvempi. Häpeän koko ajan, miten vähän tiedän ja osaan, ja tunnen ahdistusta, etteivät asiat tunnu olevan käsissäni.

Noista tuntemuksista hyppään seuraavaan keskeiseen asiaan. Olen aloittanut elokuun alussa psykoterapian. Löysin hyvän terapeutin, jolla käyn joka toinen viikko, ja tunnen oloni hyväksi joka käynnin jälkeen. Terapeutilla on varsin ratkaisukeskeinen ote, mitä toivoinkin, keinoja käsitellä tunteitani ja toimimista muiden kanssa. Käyntien välillä toki vajoan yhä ajoittain pohjaan, jossa kaikki kuulemani hyvät neuvot vuotavat korvasta ulos, hallitsemattomat tunteet ryöppyävät tilalle, eikä järkeä ole näköpiirissä; olen sisäisesti raivoissani ja ajatukset voivat olla pahoja. Silti tuntuu, että tein todella oikean ratkaisun terapian suhteen (pohdin sitä jo kesäkuun lopun blogitekstissäni, jota on katsottu noin 2 000 kertaa ja se on suosituin ns. vapaa-ajalla kirjoittamistani teksteistä koskaan, hämmentävää). Minusta tuntuu myös, että on ihmisiä jotka eivät haluaisi minun puhuvan terapiassa käymisestä julkisesti, ja juuri sen takia että asiassa ollaan viimein pääsemässä stigmasta eroon, tästä täytyy puhua. Aion lakata häpeämästä sitä, että minulla ei ollut keinoja käsitellä traumojani ja pahaa oloani ilman ammattilaisapua.

Syksyssä on toki myös valopilkkuja. Viime viikonlopun Turun kirjamessut, joille pääsin muuttohommien takia vain yhdeksi päiväksi, olivat sellainen – olin todella iloinen, että ehdin olemaan sen yhdenkin päivän ja yön. En ehtinyt ottaa yhteyttä juuri keneenkään turkulaiseen ystävään ja sopia tapaamisia, koska aikataulu oli mikä oli ja jaksamiskapasiteetti ei yksinkertaisesti riittänyt oma-aloitteiseen viestimiseen (tämä on ollut ongelmani viime aikoina muutenkin), mutta messumatka oli joka tapauksessa tarpeellinen. Yksi pilkuista on myös kuvataiteesta esseeksi -kurssi, jonka kolmas tapaaminen on huomenna. On ollut ihana istua pitkästä aikaa kurssilla, kuulla puhuttavan kuvataiteesta, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, keskustella niistä, ideoida esseetä ja kasvattaa tekstiä pala palalta. Lukemisesta ja kirjoittamisesta olen joutunut tinkimään ajallisesti tänä syksynä, mikä riipii sisältä mutta on ollut välttämätöntä; olen raivannut aikaa ja rauhaa nukkumiselle, joka onkin ollut hieman parempaa syksyn alettua. En tiedä, onko syynä ollut terapia, pyrkimys mennä nukkumaan aiemmin, öiden viileneminen vai kaikki jotenkin yhdessä, mutta joka tapauksessa se on ollut hyvä juttu. Tänään olen saanut raivattua itselleni sellaisen lomapäivän, joka on oikeasti vapaapäivä, voin tehdä mitä huvittaa. Ajattelin käydä hyvällä lounaalla keskustassa, lukea, mennä Kiasmaan katsomaan esseen aiheena olevaa taideteosta, kirjoittaa, ehkä jopa editoida fiktiokäsikirjoitusta johon ei ole ollut resursseja koskea muutamaan viikkoon. Haluan kuljeskella ulkona, keskittyä katsomaan miltä ruska Helsingin lehtipuissa nyt näyttää, sen sijaan että se olisi vain ohi vilisevää yksityiskohdatonta maisemaa sisäisen kohinan kehyksenä. Nyt tahdon nähdä kaikki lehtien värit.

Kasvusta ylpeyteen

Kirjoitin tämän tekstin ensimmäisen version tammikuussa yhdeltä istumalta, suoltamalla. Sen jälkeen olen tehnyt paljon muokkauksia ja lisäyksiä. Päätin odottaa kansainväliseen homo- ja transfobian vastaiseen päivään 17.5. ja miettiä ennen sitä, voinko julkaista. Päivä tuli ja meni, en uskaltanut, jänistin. Nyt, koska on Helsinki Pride -viikko, jota ennen eräs suomalainen poliitikko on taas käynnistänyt vastenmielistä keskustelua seksuaalivähemmistöihin liittyen, päätin, että voin julkaista tämän, ja pitää. Sisältövaroitukset: homofobia, itsetuhoiset ajatukset. Varoitan läheisiä ihmisiä, että tässä kerrotusta ei tule hyvä mieli. En ole halunnut ottaa uhripositiota, vaan kirjoitin kiukusta, jota tunsin ja jota yhä ajoittain tunnen, sillä olen todella elänyt nämä asiat. Koetin kuitenkin lopettaa tämän toivoon. 

Kärsin usein ahdistavasta tunteesta, joka aiheuttaa hakkaavan pulssin, hermostuneen olemuksen. Jos puolisoni saa mut kiinni siitä tilasta, hän sanoo ”sä vaikutat jotenkin tosi hermostuneelta”, ja heti tuon kuullessani se hermostuneisuus räjähtää eksponentiaalisesti, vaikka tiedän, että hän ei tarkoita sillä pahaa. Mä vain reagoin siten. Mulla on sisällä paljon rumia tunteita: kiukkua, katkeruutta. Ei voi loputtomiin syyttää menneitä, joku saattaa sanoa. Mutta harva terapiassakaan puhuu asioista, jotka tapahtuivat edellisellä viikolla, ellei ole kokenut jotain yhtäkkistä, isoa traumaa.

(En ole muuten koskaan käynyt terapiassa. Olisi varmaan syytä, moni ajattelee jos lukee tämän loppuun. Ei huolta, mä olen päättänyt mennä ja kokeilla sitä, kun vain saisin vielä aikaan.)

Väitän, että iso osa henkisistä kipuiluistani on lähtöisin siitä, miten mä koin itseni lapsuudessa ja nuoruudessa. Mä en ole vuosiin nukkunut hyvin. On laiskaa ajattelua väittää, että se johtuisi vaikkapa liiallisen ruudun tuijottamisen kaltaisista asioista. Kyllä mä itse tiedän, mitä keloja mun päässä pyörii öisin.

Miten mä koin itseni?

Kun mä alun perin kirjoitin tämän, olin monena päivänä peräkkäin törmännyt twiittiin jossa kysyttiin, ketkä kaikki ovat kokeneet esim. masennusta ja itsetuhoisuutta, ja sitä alkoi silloin tietenkin miettiä.

Muistelin, milloin koin eniten itsetuhoisia ajatuksia. Se oli ala-asteen lopulla, yläasteen alussa. Kiusaamisen lisäksi asiaan vaikutti, että mä koin olevani täysin vääränlainen. Mä olin vääränlainen poika, ja toivoin päivittäin, että heräisin seuraavana aamuna toisena, monella tavoin toisenlaisena.

Halusin olla rohkea, siisti, kova, suosittu. Seurustella tytön kanssa, koska sillä tavoin olisi päässyt kiipeämään hierarkiassa heti. Olisi kelvannut, tullut hyväksytyksi.

Miksi mä en hyväksynyt itseäni?

Muistan kaksitoistavuotiaana huomanneeni ekoja kertoja selvästi, että olin kiinnostunut pojista. Sellaisella kuumotusta aiheuttavalla tavalla. Toivoin että se olisi vaihe, että se menisi ohi, ja mä alkaisin vielä kiinnostua tytöistä, koska en mä vaan voinut olla se josta puhuttiin kirosanana, jollaista kaikki kammosivat, jonka paljastuminen olisi aiheuttanut pahimman kiusaamisen ikinä. Siinä vaiheessa mä olin ollut kiusattu jo monta vuotta, olo tuntui luuhun asti järsityltä.

Eihän se mennyt ohi. Päivittäin mielessä pyöri: onko tämä nyt tosiaan sitä, ei voi olla, ei mulle voi käydä näin, ei vielä tätäkin.

Muistan, miten mä mietin vielä neljätoistavuotiaana, etten koskaan kerro itsestäni kenellekään. Yrittäisin elää kulissielämää, väittäisin olevani suuntautunut ”normaalilla tavalla". Jos se ei onnistuisi, itsensä tappaminen olisi ollut aivan relevantti vaihtoehto.

Miksi mä halusin kadota?

Kun tuntee sisällään olevan mustaa, kammottavaa…

En mä syytä ketään tiettyä ihmistä. Ei kai monikaan silloin vaan osannut toimia paremmin. Tämä homma on niin syvällä meidän ajattelun ja toiminnan rakenteissa, varsinkin siinä miten ”miehen kuuluu olla”, että ainoa varma parantamisen tapa on murskata ne ja rakentaa uutta. Siksi mä olen feministi: mä aion ajaa maailmaa, jossa mun kaltaisten ihmisten ei tarvitse enää kasvaa kammoten itseään, eikä ajatella että on väärä, ja että pitäisi muuttua olemukseltaan toiseksi, jotta olisi oikeanlainen ihminen. Myrkytetty miehisyys on tosiasia, ja mä voin kertoa heti kymmeniä esimerkkejä, miten se on tehnyt mun elämän vaikeammaksi. Miten pahoja, satuttavia juttuja se on aiheuttanut.

Mä ajattelin läpi teini-iän olevani vääränlainen. Pettymys. Se, minkälaisessa ilmapiirissä mä elin ja miten siellä puhuttiin mun kaltaisista ihmisistä, on jäänyt mun sisälle, se on siellä edelleen.

Miten se, että kuulee vuosia toisteltavan jotain niin julmaa, voi olla painumatta mieleen?

Voin antaa anteeksi, en voi luvata unohtaa.

Mä koen yhä itseinhon puuskia. Pelkään puhua ihmisille avoimesti elämästäni, tunteistani. Tiedän kyllä, että kaikki homoseksuaalitkaan eivät koe tätä samoin. Tässä vaikuttaa myös se, millainen persoona mä olen. Ja mä olen ollut herkkä ja pelkääjä aina, totta kai, siksi myös liian kiltti, mukautuva, ajatellut liikaa sitä miten muut ajattelevat. En mä osaa luottaa ihmisiin vieläkään, en siihen, että ihmiset haluaisivat mulle ensisijaisesti hyvää, tai ettei joku ajattele musta todella negatiivisesti heti, jos teen pienenkin virheen. Mä pelkään suunnattomasti konflikteja, riitoja. Koetan riidellä asiat pääni sisällä valmiiksi, kuvitella kaikki asioista mahdollisesti seuraavat kiistat. Harva uskoo, mutta mun pään sisäiset riidat on täyttä roihua, niissä paiskotaan esineitä ja kaikkea, koska en mä oikeassa maailmassa tietenkään tekisi sellaista.

Joku voi sanoa, että tällaiset asiat voi ”käsitellä” ja sitten ne lähtevät pois. Jos ei ole kokenut, millaista on kasvaa niin, että maailmasta ympärillä kohdistuu hyökkäyksiä omaa minuutta kohtaan yhä uudelleen, ei tiedä mistä puhuu. Suosittelen kuuntelemaan, mitä alistetussa asemassa olleilla on kerrottavana. Ihan todella kuuntelemaan – ei hölisemään päälle ympäripyöreyksiä, jotka eivät hyödytä ketään.

Vaalikoneessa kysyttiin vielä tänäkin vuonna, kuuluuko meillä olla yhtäläiset oikeudet. Olemmeko yhtä hyviä solmimaan virallisia parisuhteita ja kasvattamaan lapsia, vai jotain heikompaa ainesta, jollaiselle nämä asiat eivät vaan kuulu. Alaikäisiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia painostetaan yhä tietyissä piireissä leireille, joissa heidän on kuunneltava vihaa saarnaavia luentoja, halailtava toisia osallistujia ja karjuttava lujaan ääneen ”eheytymisen” nimissä. Siellä ryhmä tuntemattomia ihmisiä laittaa käsiä heidän päänsä päälle, puhuu synnistä ja pahoista voimista, joita näistä nuorista pitäisi ajaa pois, jotta he muuttuisivat toisenlaisiksi. Tällainen toiminta on pahuutta, jonka tulisi olla kiellettyä tässä maassa.

Yhä saa pelätä kehityksen menevän taaksepäin, jos valitaankin päättäjät, jotka ovat yhtäläisiä ihmisoikeuksia vastaan. Mä olen täysin kyllästynyt kuulemaan eduskuntakeskusteluja joissa ulkopuoliset taas kerran keskustelevat, kuuluuko meidän saada olla olemassa vai pitäisikö meidän mennä psyykkisesti vaarallisiin ”hoitoihin”, koska joku kristilliskonservatiivi näkee meidät sairaina.

Mä tunnen niin paljon kiukkua. Aina kun mietin näitä epäkohtia, se pulppuaa pintaan. Tekee mieli siteerata Hannah Gadsbya Nanettessa: ”En aio auttaa teitä enää.” Nämä on väännetty jo niin moneen kertaan. Meitä jopa vaaditaan olemaan kiitollisia, vedotaan parantuneisiin oikeuksiin, siihen, että kaikki asiat olisivat nyt hyvin joten voitaisiin jo lopettaa kaikki fobiateemapäivät ja pridet. Kiitollinen tulisi nimenomaan olla valtaväestölle ”suvaitsevaisuudesta”, koska meidän annetaan nykyään olla olemassa.

Mun ei todellakaan tarvitse olla kiitollinen, saatana.

Mun lapsuus- ja nuoruusvuosia on kurjistettu avoimella vihalla ja halveksunnalla. Ei ole vaivauduttu ajattelemaan, että sellainen puhe ei ole ok, koska se satuttaa ihmisiä. Kaikki kiitollisuusvaateet voi tunkea synkkiin syvyyksiin. Näennäisestä suvaitsemisesta, hampaat irvessä sietämisestä ja vaivoin peitellystä halveksunnasta on edettävä hyväksymiseen. 

Asioiden paranemisesta mä suostun olemaan kiitollinen vain aktivisteille, jotka jo vuosikymmeniä ovat tehneet töitä, laittaneet itsensä peliin tavalla, josta en tiedä uskaltaisinko itse vastaavaa, sillä he ovat halunneet ajaa parempaa maailmaa, yhtäläisiä oikeuksia, koska ovat pitäneet niitä jakamattomina. Mussa herää kiitollisuuden tunteita myös niitä ihmisiä kohtaan, joiden taholta olen saanut kokea rakkautta, aitoa hyväksyntää ja vierellä elämistä. Elämässä on, ja on ollut tärkeitä läheisiä, joiden läsnäolo on kannatellut monien vaikeiden hetkien yli.

Epäkohtia nostetaan esille, jotta muistettaisiin, miten moni meistä on kokenut ja kokee yhä syrjintää, uhkaa, väkivaltaa, vihapuhetta, sisäistettyä itseinhoa. Asioita, joita meidän täytyy käsitellä itsemme ja erilaisten ammattiauttajien kanssa vielä pitkään. Samalla yritämme tulla ihmisiksi, jotka voisivat viihtyä omissa nahoissaan, hyväksyä olemuksensa sellaisenaan, ymmärtää, että olemme arvokkaita näin. Koska olemme. Mä saan pitää poikaystävääni kädestä julkisesti, kulkea kaupungilla kietoutuneena sateenkaarilippuun ja suuttua kuullessani mauttomia homovitsejä. Näin tehdessäni mulla on oikeus olla kokematta väheksyntää, väkivaltaa tai uhkailua.

Mä olen yhä menossa. Kohti parempaa; että uskaltaisin, voisin olla. Pystyisin sanomaan: olen hyvä näin. Sisäistäisin sen. Uskoisin todella siihen.  

Hyväksyn itseni ja pystyn olemaan ylpeä itsestäni juuri niin paljon kuin mulla tällä hetkellä on itsetuntoa ja voimaa.

Mä olen yhä menossa.