Ahdistuneita tuntemuksia

Huh ja hyi, kun oli inhottavan tuntuinen ahdistuskohtaus äsken. Päivä on ollut pitkä ja olen tehnyt töitä pitkin päivää, käynyt välissä kaupungilla tekemässä ostoksia joista osa oli tähän kohtaan varsin pakollisia, ja sitten tullut kotiin ja jatkanut töitä, ja lähdimme puolison kanssa toisaalle syömään, kun kummallakin oli kiireinen päivä. Olen välillä ollut ihan rentoutunutkin, mutta sitten taas ahdistus, tuntuu etten saa mitään aloitettua enkä aikaan, ruoskin itseäni mielessäni vaikkei varmaan ole tarvetta, vai onko, ja se kaikki kumuloitui jotenkin, kun kävimme puolison kanssa ruokakaupassa, tiuskin hänelle ja jatkoin sitä kotona, kun koin hänen syyllistävän minua huomautuksellaan, tulin pimeään työhuoneeseen jatkamaan työt loppuun, sain ne tehtyä ja lopetin tältä päivältä, nyt vain hengitän syvään. Pitää lukea, jotakin kevyemmästä päästä olevaa, viihtyä, rentoutua. Olen ansainnut sen, hoen itselleni. Väsyttää.

Proosaidea

Eilen aamulla pitkästä aikaa uusi proosaidea. Tai idean olin saanut jo aiemmin, mutta kävellessäni töihin se alkoi puhua pääni sisällä, kirjoittua lauseiksi ajatuksissani. Kirjoitin tietysti vimmalla puhelimen muistioon ne hienoimmat lauseet. Taas hieman uhkarohkea idea. En käsitä, miksen voisi kirjoittaa jostakin hyvin kaukana itsestäni olevasta välillä. Tämä proosateksti (novellihan siitäkin tulee) kuvaisi tilannetta, josta on jo aikaa ja jota itse olen seurannut eri näkökulmasta, eli hyppään ulkopuolisesta havainnoijasta toisiin nahkoihin. Joudun tekemään omituista selvitystyötä ja tiedonhakua tyyliin "mikä huume aiheuttaa laajentuneet pupillit, tuijottavan katseen ja että ihminen toimii hitaasti ja tuntuu olevan jotenkin pihalla tästä maailmasta". Sain eilen kirjoitettua lähes kaksi liuskaa tätä ylös. Edelleen pelkään jo "valmiina olevan" kokoelman editointia. Tämä on nyt se kerta, jolloin siitä pitäisi tulla hyvä, muuten ei tule mitään, se ei ehkä ikinä tule julki. Kirjoittaminen on aaltoillut viime aikoina päivästä toiseen erityisen rajusti. Melenderin essee "Kirjailijaidiootti" hänen Onnellisuudesta-kokoelmastaan helpotti kyllä oloani suuresti. Toi perspektiiviä; näistä on kärsitty aiemminkin, eikä julkaiseminenkaan ole kirjoittajalle tie onneen, sitten tulevat uudet tavoitteet ja odotukset ja toiveet. Tänään menen kaupunginosakirjamessuille ja kaverin synttäreille. Lauantai ja aurinko paistaa. Miten se tuokaan niin hyvän tunteen aina, kun herää lauantaihin ja aurinko paistaa.

Suuttumuksen muisti

Suutuin viime viikolla, koska jouduin vastaanottamaan mielestäni epäreilua kohtelua eräässä asiassa. Ja edelleen, kun vain ajattelenkin tiettyjen ihmisten sanomisia siihen liittyen, olen saman tien raivoissani. Käydessäni salilla on vaikuttavaa huomata, miten suuttuminen jostakin asiasta kiihdyttää mieltä niin, että treeniteho nousee hetkeksi huomattavasti, kunnes puuska mielessä menee ohi. No, olen päättänyt olla antamatta anteeksi, enkä todellakaan aio unohtaa. Luin juuri kirjan, jossa vääryyttä kokenut totesi, ettei aio antaa anteeksi, koska ei usko "vapautuvansa" mitenkään sen avulla. Olen samaa mieltä. Ja ei, en aio keskustella tästä asiasta niiden kanssa, joihin tämä liittyy. Minulla on ihan helvetin paljon parempaakin tekemistä ja vain tämä yksi elämä tehdä näitä asioita, kiitos vain. Suosittelen kaikille miettimään, miten käyttäytyy ihmisiä kohtaan. Siten vältytään tältä. Ei todellakaan ole minun velvollisuuteni keskustella tästä, perkele sentään.

Yksi

Halusin uuden, matalan kynnyksen ajattelublogin, jossa voisin kirjoittaa ajatuksiani maailman asioista tekstiksi, jolle ei ole asetettu tyylilajillisia rajoitteita. Kirjallisuusblogiani lukevat liikaa nykyisin alan ihmiset, siitä on tullut performanssi kuten mille tahansa sosiaaliselle medialle helposti käy. En uskalla olla siellä enää ärsyttävä ja hankala ja ongelmallinen enkä kirjoittaa välillä päin helvettiä, koska jos kirjoittaisin joskus sinne surkean, viimeistelemättömän tekstin joka olisi sensuroimatta sitä mitä ajattelen, se olisi jonkinlainen skandaali. En jaksaisi nyt skandaaleja, sellaiset ovat todella rasittavia, mutta kaipaan jonkinlaista tällaista väylää. Tämä on blogi jossa voin olla rehellisen perseestä jos on sellainen päivä. Minulla on niitä päiviä vähän väliä, vaikka ihmisellä ei pitäisi nykyisin olla, vaan olisi syytä erittää itsestään niin helvetisti positiivisuutta ja asennetta ja valoa koska muuten on ikävää. Jokainen joka väittää muuta, valehtelee vähintään itselleen. Miksi sitten tein tämän samalla Blogger-tunnuksellani kuin "vakammatkin" blogini, enkä anonyymisti? En suoraan sanoen tiedä. Ehkä tämä liittyy johonkin narsistiseen tarpeeseen, koska joka tapauksessa kirjoitan nämä tekstit nettiin muiden nähtäville, ehkä haluankin tulla "löydetyksi" vahingossa, sellaisen mahdollisuus jotenkin tuntuu minusta hilpeältä. Kuten blogin nimi sanoo, testaan täällä ajatuksiani, lähinnä itselleni. Kirjoitan niitä ulos ja pyrin kirkastamaan niitä ja sekoittelemaan niistä erilaisia keitoksia, joskus varmaan varsin myrkyllisiä, joskus niistä ehkä tulee jotakin hyvää. En tiedä sitäkään varmasti. Mutta yritän selvittää, ellen totea vaan että aivan vitun sama. Joskus on todella, todella tarpeellista todeta myös niin. Niin sanotusti päästellä höyryjä. Olen huomannut, että minussa on paljon höyryä, siksi tämä on ollut tarpeen. Täällä vihellän kuin vanhan ajan teepannu.