Ajatusten purkua novellikäsiksestä

Tuli tarve purkaa ajatuksia liittyen käsikirjoitukseen, joka on ollut tekeillä enemmän ja vähemmän aktiivisesti jo n. kolme ja puoli vuotta. Pari päivää sitten taas yksi hylsy. Tuli kommenttien kera, mikä on tietenkin arvokasta. Mukana palautteessa oli kannustustakin, että jatkaisin kokoelman työstämistä ja saisin siihen paneutunutta tukea. Vilkaisin tekstiä itsekin taas muutamia päiviä sitten, se on pari kuukautta ollut täysin tauolla, koska olen työstänyt toista käsikirjoitusta (romaanimuotoista, kun tämä yli 3 v. työstetty puolestaan on novelleja). Huomasin käsiksessä paljon puutteita, sellaista että tekee mieli läimäyttää itseään otsaan: miten et ole nähnyt, miten et vieläkään osaa tämän paremmin, saako tuosta muka ikinä mitään kunnollista? 

Takana on kirjoituskurssia, todella asiantuntevilta tahoilta saatuja palautteita ja neuvoja, kaikki on nyt kiinni itsestäni, ja se vasta onkin hajottavaa. Kun tuntuu, ettei silti kaiken tämän jälkeen pääse niin onnistuneeseen tasoon, että tekstiä kannattaisi saattaa jakoon laajemmalle joukolle. Missä vaiheessa kannattaa tietyn käsikirjoituksen kanssa luovuttaa? Voisiko vain päättää, että tämä oli nyt minun harjoitustyöni kirjoittamisen parissa, koska sitä se on ollut, kirjallisen harjoittelun temmellyskenttä. Jos vain tekisi sen päätöksen, että tämä jää pöytälaatikkoon (tiedostoksi koneelle), että "en saa tästä kirjaa" (mukaillen Aura Nurmen runoa kokoelmasta Villieläimiä). 

Tavallaan harmittaa enemmän kuin omana henkilökohtaisena tappiona se, että tekstin aihepiiriin ottamani näkökulmat ovat minusta sellaisia, että niille olisi kirjallisessa maailmassa paikka, ja näin minulle on sanottukin, että kotimaisesta kirjallisuudesta uupuu toistaiseksi tällainen ääni. Se on ollut yksi tärkeistä kirjoittamista ajavista asioista, että en ole löytänyt tiettyä näkemääni maailmaa lukemistani kirjoista, vaikka siitä on toki puhuttu, sitä on sivuttu. Mietin myös, että koska nimenomaan aiheen käsittely ja ajatusten avaaminen on minulle niin tärkeää, olisiko pitänyt tehdä esseekokoelma, eikä novelleja. Sen jos olisi tajunnut silloin heti alkuun, paitsi että silloin en vielä tuntenut esseen mahdollisuuksia, enkä edes lukenut esseekirjoja (lajia tuli luettua lähinnä lehdistä), niin mistäpä sen olisi keksinyt, haha. 

Olisi minulla vielä kustantajiakin kierrettävänä, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei kannata jatkaa kierrosta. Olen myös saamassa kovasti arvostamaltani lukijataholta kommentteja käsiksestä, ehkä sekin avaa solmuja mielessäni tästä asiasta. Tai ajaa minut sitä päätöstä kohti, että luopuisin pyrkimyksistä saattaa käsis kohti kirjaksi kutsuttavaa muotoa. Ajatus tuntuu surulliselta, mutta ei enää niin totaalisen hajottavalta kuin jokin aika sitten. On muutakin, mitä voi kirjoittaa, mihin keskittyä, runot ja se romaanikäsikirjoitus, jota nytkin voisi olla kirjoittamassa sen sijaan että olen kohta kirjoittanut liuskakaupalla tuskailevaa metapuhetta kirjoittamisesta. Surkuhupaisaa. Mutta kyllähän se syö hetkeksi itsetuntoa pitemmänkin proosan kanssa, kun tuli tästä vanhemmasta käsiksestä taas lunta tupaan. Pitäisi vaan yrittää uskoa kehittymiseen. Siihen, että pitempi muoto sopisi minulle paremmin, kuten minulle on eräässä tärkeässä palautteessa sanottu.

Onko

Onko ongelmani kirjoittajana se, että pidän laiskuudestani kiinni vaalien kuin ihmisoikeudesta? Olen barrikaadeilla käsissäni kyltti, jota en halua enää kirjoittaa uudelleen.

Ahdistushommia (osaanko mitään)

Äh. Vaikka olen tyytyväinen siihen, mitä sain novellikokoelman kanssa viime rundilla aikaan, ei se varmaan riitä. Ei riitä, ei millään riitä, en ole lahjakas, miksi edes yritän. Helvetti. Pitäisi kirjoittaa hauskempaa, vähemmän synkkää rämpimistä. Puolisoni kuuli pätkän ääneen lukemaani tekstiä ja oli kuulemma synkkää. Ihmiset kuulemma haluavat jotakin viihdyttävämpää, että luetaan viihtyäkseen. Tuuletanko tekstissäni vain pahaa oloani siis muille. Onko tämä kaikki vain niin sanottua terapiaprojektiani edelleen. Perkele. En minä ole mikään hauska ihminen. Let's just be honest. En ole. Hauskat ihmiset voivat kirjoittaa hauskaa, ei sitä voi väkinäisesti tehdä. Silloin siitä ei tule hauskaa. En tahdo kirjoittaa mitään myötähävettävää, tahattoman humoristista. Muuttua kirjalliseksi pelleksi. Kuka minut ottaisi vakavasti yhtään missään enää sen jälkeen. Olenko lopulta mitenkään taitava sanankäyttäjä, vai kuljenko tympeitä vanhoja latuja kaikessa. Pelkkä jäljittelijä, kliseepankki. Olen niin turhautunut että tekee mieli vain itkeä.

Kirjoittamisesta (editkierros jälleen)

Sitä minä vaan, että tuleekohan käsikirjoitukseni kanssa joskus vielä sellainen editoinnin ja uudelleenkirjoittamisen kierros, ettei tarvitsisi hävetä niin helvetisti, mitä tekstiä sitä on oikein edellisellä kierroksella lähettänyt kirja-alan vaikutusvaltaisten ihmisten luettavaksi. Niiden samojen ihmisten joiden kanssa pitäisi muissa yhteyksissä tehdä töitä. Huhheijaa. Samalla mietin, olenko kaikki nämä vuodet kirjoittanut noin epätäsmällisen kömpelöä kieltä myös asiateksteihini, ja ovatko työsivustoni ja blogini täynnä vastaavaa kökkökuraa, kun minulla ei ole ollut editoria tarkistamassa tekstejäni. Tiedän, että asiaproosa on eri kuin fiktiivinen kirjoittamisen näkökulmasta, mutta ahdistaa.

Tästä huolimatta on nyt hyvä olo sen osalta, mitä olen saanut tällä viikolla aikaan. Todella hyvä jopa välillä. Toivon niin kovasti, että tällä kertaa kysymyksessä ei ole valheellinen hybris jonka jälkeen myöhemmin huomaan, että ei jumalauta, ei helvetti, se on paskatekstikeiju ollut taas asialla tämän tekstin parissa.

Ahdistuneita tuntemuksia

Huh ja hyi, kun oli inhottavan tuntuinen ahdistuskohtaus äsken. Päivä on ollut pitkä ja olen tehnyt töitä pitkin päivää, käynyt välissä kaupungilla tekemässä ostoksia joista osa oli tähän kohtaan varsin pakollisia, ja sitten tullut kotiin ja jatkanut töitä, ja lähdimme puolison kanssa toisaalle syömään, kun kummallakin oli kiireinen päivä. Olen välillä ollut ihan rentoutunutkin, mutta sitten taas ahdistus, tuntuu etten saa mitään aloitettua enkä aikaan, ruoskin itseäni mielessäni vaikkei varmaan ole tarvetta, vai onko, ja se kaikki kumuloitui jotenkin, kun kävimme puolison kanssa ruokakaupassa, tiuskin hänelle ja jatkoin sitä kotona, kun koin hänen syyllistävän minua huomautuksellaan, tulin pimeään työhuoneeseen jatkamaan työt loppuun, sain ne tehtyä ja lopetin tältä päivältä, nyt vain hengitän syvään. Pitää lukea, jotakin kevyemmästä päästä olevaa, viihtyä, rentoutua. Olen ansainnut sen, hoen itselleni. Väsyttää.

Proosaidea

Eilen aamulla pitkästä aikaa uusi proosaidea. Tai idean olin saanut jo aiemmin, mutta kävellessäni töihin se alkoi puhua pääni sisällä, kirjoittua lauseiksi ajatuksissani. Kirjoitin tietysti vimmalla puhelimen muistioon ne hienoimmat lauseet. Taas hieman uhkarohkea idea. En käsitä, miksen voisi kirjoittaa jostakin hyvin kaukana itsestäni olevasta välillä. Tämä proosateksti (novellihan siitäkin tulee) kuvaisi tilannetta, josta on jo aikaa ja jota itse olen seurannut eri näkökulmasta, eli hyppään ulkopuolisesta havainnoijasta toisiin nahkoihin. Joudun tekemään omituista selvitystyötä ja tiedonhakua tyyliin "mikä huume aiheuttaa laajentuneet pupillit, tuijottavan katseen ja että ihminen toimii hitaasti ja tuntuu olevan jotenkin pihalla tästä maailmasta". Sain eilen kirjoitettua lähes kaksi liuskaa tätä ylös. Edelleen pelkään jo "valmiina olevan" kokoelman editointia. Tämä on nyt se kerta, jolloin siitä pitäisi tulla hyvä, muuten ei tule mitään, se ei ehkä ikinä tule julki. Kirjoittaminen on aaltoillut viime aikoina päivästä toiseen erityisen rajusti. Melenderin essee "Kirjailijaidiootti" hänen Onnellisuudesta-kokoelmastaan helpotti kyllä oloani suuresti. Toi perspektiiviä; näistä on kärsitty aiemminkin, eikä julkaiseminenkaan ole kirjoittajalle tie onneen, sitten tulevat uudet tavoitteet ja odotukset ja toiveet. Tänään menen kaupunginosakirjamessuille ja kaverin synttäreille. Lauantai ja aurinko paistaa. Miten se tuokaan niin hyvän tunteen aina, kun herää lauantaihin ja aurinko paistaa.

Suuttumuksen muisti

Suutuin viime viikolla, koska jouduin vastaanottamaan mielestäni epäreilua kohtelua eräässä asiassa. Ja edelleen, kun vain ajattelenkin tiettyjen ihmisten sanomisia siihen liittyen, olen saman tien raivoissani. Käydessäni salilla on vaikuttavaa huomata, miten suuttuminen jostakin asiasta kiihdyttää mieltä niin, että treeniteho nousee hetkeksi huomattavasti, kunnes puuska mielessä menee ohi. No, olen päättänyt olla antamatta anteeksi, enkä todellakaan aio unohtaa. Luin juuri kirjan, jossa vääryyttä kokenut totesi, ettei aio antaa anteeksi, koska ei usko "vapautuvansa" mitenkään sen avulla. Olen samaa mieltä. Ja ei, en aio keskustella tästä asiasta niiden kanssa, joihin tämä liittyy. Minulla on ihan helvetin paljon parempaakin tekemistä ja vain tämä yksi elämä tehdä näitä asioita, kiitos vain. Suosittelen kaikille miettimään, miten käyttäytyy ihmisiä kohtaan. Siten vältytään tältä. Ei todellakaan ole minun velvollisuuteni keskustella tästä, perkele sentään.

Yksi

Halusin uuden, matalan kynnyksen ajattelublogin, jossa voisin kirjoittaa ajatuksiani maailman asioista tekstiksi, jolle ei ole asetettu tyylilajillisia rajoitteita. Kirjallisuusblogiani lukevat liikaa nykyisin alan ihmiset, siitä on tullut performanssi kuten mille tahansa sosiaaliselle medialle helposti käy. En uskalla olla siellä enää ärsyttävä ja hankala ja ongelmallinen enkä kirjoittaa välillä päin helvettiä, koska jos kirjoittaisin joskus sinne surkean, viimeistelemättömän tekstin joka olisi sensuroimatta sitä mitä ajattelen, se olisi jonkinlainen skandaali. En jaksaisi nyt skandaaleja, sellaiset ovat todella rasittavia, mutta kaipaan jonkinlaista tällaista väylää. Tämä on blogi jossa voin olla rehellisen perseestä jos on sellainen päivä. Minulla on niitä päiviä vähän väliä, vaikka ihmisellä ei pitäisi nykyisin olla, vaan olisi syytä erittää itsestään niin helvetisti positiivisuutta ja asennetta ja valoa koska muuten on ikävää. Jokainen joka väittää muuta, valehtelee vähintään itselleen. Miksi sitten tein tämän samalla Blogger-tunnuksellani kuin "vakammatkin" blogini, enkä anonyymisti? En suoraan sanoen tiedä. Ehkä tämä liittyy johonkin narsistiseen tarpeeseen, koska joka tapauksessa kirjoitan nämä tekstit nettiin muiden nähtäville, ehkä haluankin tulla "löydetyksi" vahingossa, sellaisen mahdollisuus jotenkin tuntuu minusta hilpeältä. Kuten blogin nimi sanoo, testaan täällä ajatuksiani, lähinnä itselleni. Kirjoitan niitä ulos ja pyrin kirkastamaan niitä ja sekoittelemaan niistä erilaisia keitoksia, joskus varmaan varsin myrkyllisiä, joskus niistä ehkä tulee jotakin hyvää. En tiedä sitäkään varmasti. Mutta yritän selvittää, ellen totea vaan että aivan vitun sama. Joskus on todella, todella tarpeellista todeta myös niin. Niin sanotusti päästellä höyryjä. Olen huomannut, että minussa on paljon höyryä, siksi tämä on ollut tarpeen. Täällä vihellän kuin vanhan ajan teepannu.