Tuli tarve purkaa ajatuksia liittyen käsikirjoitukseen, joka on ollut tekeillä enemmän ja vähemmän aktiivisesti jo n. kolme ja puoli vuotta. Pari päivää sitten taas yksi hylsy. Tuli kommenttien kera, mikä on tietenkin arvokasta. Mukana palautteessa oli kannustustakin, että jatkaisin kokoelman työstämistä ja saisin siihen paneutunutta tukea. Vilkaisin tekstiä itsekin taas muutamia päiviä sitten, se on pari kuukautta ollut täysin tauolla, koska olen työstänyt toista käsikirjoitusta (romaanimuotoista, kun tämä yli 3 v. työstetty puolestaan on novelleja). Huomasin käsiksessä paljon puutteita, sellaista että tekee mieli läimäyttää itseään otsaan: miten et ole nähnyt, miten et vieläkään osaa tämän paremmin, saako tuosta muka ikinä mitään kunnollista?
Takana on kirjoituskurssia, todella asiantuntevilta tahoilta saatuja palautteita ja neuvoja, kaikki on nyt kiinni itsestäni, ja se vasta onkin hajottavaa. Kun tuntuu, ettei silti kaiken tämän jälkeen pääse niin onnistuneeseen tasoon, että tekstiä kannattaisi saattaa jakoon laajemmalle joukolle. Missä vaiheessa kannattaa tietyn käsikirjoituksen kanssa luovuttaa? Voisiko vain päättää, että tämä oli nyt minun harjoitustyöni kirjoittamisen parissa, koska sitä se on ollut, kirjallisen harjoittelun temmellyskenttä. Jos vain tekisi sen päätöksen, että tämä jää pöytälaatikkoon (tiedostoksi koneelle), että "en saa tästä kirjaa" (mukaillen Aura Nurmen runoa kokoelmasta Villieläimiä).
Tavallaan harmittaa enemmän kuin omana henkilökohtaisena tappiona se, että tekstin aihepiiriin ottamani näkökulmat ovat minusta sellaisia, että niille olisi kirjallisessa maailmassa paikka, ja näin minulle on sanottukin, että kotimaisesta kirjallisuudesta uupuu toistaiseksi tällainen ääni. Se on ollut yksi tärkeistä kirjoittamista ajavista asioista, että en ole löytänyt tiettyä näkemääni maailmaa lukemistani kirjoista, vaikka siitä on toki puhuttu, sitä on sivuttu. Mietin myös, että koska nimenomaan aiheen käsittely ja ajatusten avaaminen on minulle niin tärkeää, olisiko pitänyt tehdä esseekokoelma, eikä novelleja. Sen jos olisi tajunnut silloin heti alkuun, paitsi että silloin en vielä tuntenut esseen mahdollisuuksia, enkä edes lukenut esseekirjoja (lajia tuli luettua lähinnä lehdistä), niin mistäpä sen olisi keksinyt, haha.
Olisi minulla vielä kustantajiakin kierrettävänä, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei kannata jatkaa kierrosta. Olen myös saamassa kovasti arvostamaltani lukijataholta kommentteja käsiksestä, ehkä sekin avaa solmuja mielessäni tästä asiasta. Tai ajaa minut sitä päätöstä kohti, että luopuisin pyrkimyksistä saattaa käsis kohti kirjaksi kutsuttavaa muotoa. Ajatus tuntuu surulliselta, mutta ei enää niin totaalisen hajottavalta kuin jokin aika sitten. On muutakin, mitä voi kirjoittaa, mihin keskittyä, runot ja se romaanikäsikirjoitus, jota nytkin voisi olla kirjoittamassa sen sijaan että olen kohta kirjoittanut liuskakaupalla tuskailevaa metapuhetta kirjoittamisesta. Surkuhupaisaa. Mutta kyllähän se syö hetkeksi itsetuntoa pitemmänkin proosan kanssa, kun tuli tästä vanhemmasta käsiksestä taas lunta tupaan. Pitäisi vaan yrittää uskoa kehittymiseen. Siihen, että pitempi muoto sopisi minulle paremmin, kuten minulle on eräässä tärkeässä palautteessa sanottu.
Takana on kirjoituskurssia, todella asiantuntevilta tahoilta saatuja palautteita ja neuvoja, kaikki on nyt kiinni itsestäni, ja se vasta onkin hajottavaa. Kun tuntuu, ettei silti kaiken tämän jälkeen pääse niin onnistuneeseen tasoon, että tekstiä kannattaisi saattaa jakoon laajemmalle joukolle. Missä vaiheessa kannattaa tietyn käsikirjoituksen kanssa luovuttaa? Voisiko vain päättää, että tämä oli nyt minun harjoitustyöni kirjoittamisen parissa, koska sitä se on ollut, kirjallisen harjoittelun temmellyskenttä. Jos vain tekisi sen päätöksen, että tämä jää pöytälaatikkoon (tiedostoksi koneelle), että "en saa tästä kirjaa" (mukaillen Aura Nurmen runoa kokoelmasta Villieläimiä).
Tavallaan harmittaa enemmän kuin omana henkilökohtaisena tappiona se, että tekstin aihepiiriin ottamani näkökulmat ovat minusta sellaisia, että niille olisi kirjallisessa maailmassa paikka, ja näin minulle on sanottukin, että kotimaisesta kirjallisuudesta uupuu toistaiseksi tällainen ääni. Se on ollut yksi tärkeistä kirjoittamista ajavista asioista, että en ole löytänyt tiettyä näkemääni maailmaa lukemistani kirjoista, vaikka siitä on toki puhuttu, sitä on sivuttu. Mietin myös, että koska nimenomaan aiheen käsittely ja ajatusten avaaminen on minulle niin tärkeää, olisiko pitänyt tehdä esseekokoelma, eikä novelleja. Sen jos olisi tajunnut silloin heti alkuun, paitsi että silloin en vielä tuntenut esseen mahdollisuuksia, enkä edes lukenut esseekirjoja (lajia tuli luettua lähinnä lehdistä), niin mistäpä sen olisi keksinyt, haha.
Olisi minulla vielä kustantajiakin kierrettävänä, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei kannata jatkaa kierrosta. Olen myös saamassa kovasti arvostamaltani lukijataholta kommentteja käsiksestä, ehkä sekin avaa solmuja mielessäni tästä asiasta. Tai ajaa minut sitä päätöstä kohti, että luopuisin pyrkimyksistä saattaa käsis kohti kirjaksi kutsuttavaa muotoa. Ajatus tuntuu surulliselta, mutta ei enää niin totaalisen hajottavalta kuin jokin aika sitten. On muutakin, mitä voi kirjoittaa, mihin keskittyä, runot ja se romaanikäsikirjoitus, jota nytkin voisi olla kirjoittamassa sen sijaan että olen kohta kirjoittanut liuskakaupalla tuskailevaa metapuhetta kirjoittamisesta. Surkuhupaisaa. Mutta kyllähän se syö hetkeksi itsetuntoa pitemmänkin proosan kanssa, kun tuli tästä vanhemmasta käsiksestä taas lunta tupaan. Pitäisi vaan yrittää uskoa kehittymiseen. Siihen, että pitempi muoto sopisi minulle paremmin, kuten minulle on eräässä tärkeässä palautteessa sanottu.
