Koska euroviisuesitys on kokonaisuus, katson ensin pintaa: miltä lavalla näyttää. Käärijä on bolerossa, jonka hihojen Satu Erra kuvaa esseessään olevan ”yhtä aikaa maskuliiniset muskelit ja prinsessamaiset puhvit”, tanssijoiden asut ovat pinkit. Värimaailmaa eivät hallitse harmaa tai sininen – ystäväni, jonka lapsi on juuri aloittamassa päiväkodissa, tuskaili miten siellä poikalapset on yleensä puettu näihin kahteen väriin. Ehkä lasten tämänhetkisellä Käärijä-fanituksella on potentiaalia laajentaa väripaletin käyttöä?
Kappaleen alkupuoli on rankka: viikon vaatimukset ovat rankkoja, huvienkin täytyy olla rankkoja, jotta saa tuhottua jäisen ulkokuorensa – puhuja tiedostaa, että jäämiehisyys ei ole hänelle tavoiteltavin olemisen tila. Ensin juomista on pidettävä kiinni kaksin käsin, kuulijalle välittyy puristaminen rystyset valkoisina, kuoresta murtautuminen ei ole helppoa. Tällaisella ”perusmättömeiningillä” moni elää, eikä huomaakaan miten viikot sen parissa kuluvat, ja puristuksen voimaan havahtuu vasta pudotessaan tuolilta: sairastuminen, voimien pettäminen, mielen särkyminen. Puhuja tuntuu ajattelevan, että on pakko jaksaa – kuin mies.
Saan suurta nautintoa kohdasta, jossa Käärijä laulaa ”wou” ja tapahtuu biisin käänne. ”Wou” tuntuu sisuskaluissa asti, se on lähellä subliimia, hetki jolloin rakkaus maailmaa kohtaan iskee. Vaikutuksen voi saada aikaan kovalla nousuhumalalla, kyllä – mutta myös paikoiltaan liikuttavalla taidekokemuksella, romanttisella rakastumisella, yhteyden hetkellä keskustelussa samanhenkisen kanssa, psykedeeleillä, uskoontulolla, nirvanaan astumisella. Äijämäisen mättömeiningin soidessa räpähtävä kännisanoitus ponnistaa Käärijän omasta musiikillisesta taustasta, mutta laajenee syvemmäksi, kun aistii sanojen, musiikin ja esityksen muodostamaa moniväristä (mies)ruumiillista kokonaisuutta, jonka ytimessä on käännös riemukkaan tanssipopin puolelle. Lavashow’n alkupuolella Käärijä pitelee tanssijoitaan lieassa, puristus on tässäkin läsnä; jälkipuoliskolla ote irtoaa ja mies alkaa tanssia, hän ratsastaa tanssijoillaan, nousee heidän avullaan ilmaan, he kaikki tanssivat yhdessä.
”Tänään oon se mies, tänään oon se mies” nousee tässä viitekehyksessä kappaleen tärkeimmäksi elementiksi, jonka euforisuutta toisto kasvattaa harkitusti. ”Se mies” on mielestäni juuri sellainen uusi mies, jota hahmottelen mm. kirjani lopussa, utopiamies, joka ei pelkää maailmaa vaan on kiinnittynyt siihen, hän on osa ruumiillista todellisuutta, kaataa päälleen samppanjaa, hän on kokenut käännöksen, ylittänyt itsensä, irtautunut rankasta ylityönteosta ja puristavista ahtaista vaatimuksista. Lopussa kappaleen alun raskas meininki palaa, ja tosiaan, viikko alkaa uudestaan vaatimuksineen, mutta kun Cha cha chan kuuntelee toisen kerran, on jo tieto toisesta olemisen tavasta ja olemuksessa palanen ”sitä miestä”, joka voi milloin vain tulla uudelleen esiin. Pitää löytää itselleen sopiva keino murtaa jää.
Tuomas Aitonurmi
Kiitos inspiraatiosta Satu Erra (HS) ja Vesa Rantama (Kritiikki näkyy)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti