Kasvusta ylpeyteen

Kirjoitin tämän tekstin ensimmäisen version tammikuussa yhdeltä istumalta, suoltamalla. Sen jälkeen olen tehnyt paljon muokkauksia ja lisäyksiä. Päätin odottaa kansainväliseen homo- ja transfobian vastaiseen päivään 17.5. ja miettiä ennen sitä, voinko julkaista. Päivä tuli ja meni, en uskaltanut, jänistin. Nyt, koska on Helsinki Pride -viikko, jota ennen eräs suomalainen poliitikko on taas käynnistänyt vastenmielistä keskustelua seksuaalivähemmistöihin liittyen, päätin, että voin julkaista tämän, ja pitää. Sisältövaroitukset: homofobia, itsetuhoiset ajatukset. Varoitan läheisiä ihmisiä, että tässä kerrotusta ei tule hyvä mieli. En ole halunnut ottaa uhripositiota, vaan kirjoitin kiukusta, jota tunsin ja jota yhä ajoittain tunnen, sillä olen todella elänyt nämä asiat. Koetin kuitenkin lopettaa tämän toivoon. 

Kärsin usein ahdistavasta tunteesta, joka aiheuttaa hakkaavan pulssin, hermostuneen olemuksen. Jos puolisoni saa mut kiinni siitä tilasta, hän sanoo ”sä vaikutat jotenkin tosi hermostuneelta”, ja heti tuon kuullessani se hermostuneisuus räjähtää eksponentiaalisesti, vaikka tiedän, että hän ei tarkoita sillä pahaa. Mä vain reagoin siten. Mulla on sisällä paljon rumia tunteita: kiukkua, katkeruutta. Ei voi loputtomiin syyttää menneitä, joku saattaa sanoa. Mutta harva terapiassakaan puhuu asioista, jotka tapahtuivat edellisellä viikolla, ellei ole kokenut jotain yhtäkkistä, isoa traumaa.

(En ole muuten koskaan käynyt terapiassa. Olisi varmaan syytä, moni ajattelee jos lukee tämän loppuun. Ei huolta, mä olen päättänyt mennä ja kokeilla sitä, kun vain saisin vielä aikaan.)

Väitän, että iso osa henkisistä kipuiluistani on lähtöisin siitä, miten mä koin itseni lapsuudessa ja nuoruudessa. Mä en ole vuosiin nukkunut hyvin. On laiskaa ajattelua väittää, että se johtuisi vaikkapa liiallisen ruudun tuijottamisen kaltaisista asioista. Kyllä mä itse tiedän, mitä keloja mun päässä pyörii öisin.

Miten mä koin itseni?

Kun mä alun perin kirjoitin tämän, olin monena päivänä peräkkäin törmännyt twiittiin jossa kysyttiin, ketkä kaikki ovat kokeneet esim. masennusta ja itsetuhoisuutta, ja sitä alkoi silloin tietenkin miettiä.

Muistelin, milloin koin eniten itsetuhoisia ajatuksia. Se oli ala-asteen lopulla, yläasteen alussa. Kiusaamisen lisäksi asiaan vaikutti, että mä koin olevani täysin vääränlainen. Mä olin vääränlainen poika, ja toivoin päivittäin, että heräisin seuraavana aamuna toisena, monella tavoin toisenlaisena.

Halusin olla rohkea, siisti, kova, suosittu. Seurustella tytön kanssa, koska sillä tavoin olisi päässyt kiipeämään hierarkiassa heti. Olisi kelvannut, tullut hyväksytyksi.

Miksi mä en hyväksynyt itseäni?

Muistan kaksitoistavuotiaana huomanneeni ekoja kertoja selvästi, että olin kiinnostunut pojista. Sellaisella kuumotusta aiheuttavalla tavalla. Toivoin että se olisi vaihe, että se menisi ohi, ja mä alkaisin vielä kiinnostua tytöistä, koska en mä vaan voinut olla se josta puhuttiin kirosanana, jollaista kaikki kammosivat, jonka paljastuminen olisi aiheuttanut pahimman kiusaamisen ikinä. Siinä vaiheessa mä olin ollut kiusattu jo monta vuotta, olo tuntui luuhun asti järsityltä.

Eihän se mennyt ohi. Päivittäin mielessä pyöri: onko tämä nyt tosiaan sitä, ei voi olla, ei mulle voi käydä näin, ei vielä tätäkin.

Muistan, miten mä mietin vielä neljätoistavuotiaana, etten koskaan kerro itsestäni kenellekään. Yrittäisin elää kulissielämää, väittäisin olevani suuntautunut ”normaalilla tavalla". Jos se ei onnistuisi, itsensä tappaminen olisi ollut aivan relevantti vaihtoehto.

Miksi mä halusin kadota?

Kun tuntee sisällään olevan mustaa, kammottavaa…

En mä syytä ketään tiettyä ihmistä. Ei kai monikaan silloin vaan osannut toimia paremmin. Tämä homma on niin syvällä meidän ajattelun ja toiminnan rakenteissa, varsinkin siinä miten ”miehen kuuluu olla”, että ainoa varma parantamisen tapa on murskata ne ja rakentaa uutta. Siksi mä olen feministi: mä aion ajaa maailmaa, jossa mun kaltaisten ihmisten ei tarvitse enää kasvaa kammoten itseään, eikä ajatella että on väärä, ja että pitäisi muuttua olemukseltaan toiseksi, jotta olisi oikeanlainen ihminen. Myrkytetty miehisyys on tosiasia, ja mä voin kertoa heti kymmeniä esimerkkejä, miten se on tehnyt mun elämän vaikeammaksi. Miten pahoja, satuttavia juttuja se on aiheuttanut.

Mä ajattelin läpi teini-iän olevani vääränlainen. Pettymys. Se, minkälaisessa ilmapiirissä mä elin ja miten siellä puhuttiin mun kaltaisista ihmisistä, on jäänyt mun sisälle, se on siellä edelleen.

Miten se, että kuulee vuosia toisteltavan jotain niin julmaa, voi olla painumatta mieleen?

Voin antaa anteeksi, en voi luvata unohtaa.

Mä koen yhä itseinhon puuskia. Pelkään puhua ihmisille avoimesti elämästäni, tunteistani. Tiedän kyllä, että kaikki homoseksuaalitkaan eivät koe tätä samoin. Tässä vaikuttaa myös se, millainen persoona mä olen. Ja mä olen ollut herkkä ja pelkääjä aina, totta kai, siksi myös liian kiltti, mukautuva, ajatellut liikaa sitä miten muut ajattelevat. En mä osaa luottaa ihmisiin vieläkään, en siihen, että ihmiset haluaisivat mulle ensisijaisesti hyvää, tai ettei joku ajattele musta todella negatiivisesti heti, jos teen pienenkin virheen. Mä pelkään suunnattomasti konflikteja, riitoja. Koetan riidellä asiat pääni sisällä valmiiksi, kuvitella kaikki asioista mahdollisesti seuraavat kiistat. Harva uskoo, mutta mun pään sisäiset riidat on täyttä roihua, niissä paiskotaan esineitä ja kaikkea, koska en mä oikeassa maailmassa tietenkään tekisi sellaista.

Joku voi sanoa, että tällaiset asiat voi ”käsitellä” ja sitten ne lähtevät pois. Jos ei ole kokenut, millaista on kasvaa niin, että maailmasta ympärillä kohdistuu hyökkäyksiä omaa minuutta kohtaan yhä uudelleen, ei tiedä mistä puhuu. Suosittelen kuuntelemaan, mitä alistetussa asemassa olleilla on kerrottavana. Ihan todella kuuntelemaan – ei hölisemään päälle ympäripyöreyksiä, jotka eivät hyödytä ketään.

Vaalikoneessa kysyttiin vielä tänäkin vuonna, kuuluuko meillä olla yhtäläiset oikeudet. Olemmeko yhtä hyviä solmimaan virallisia parisuhteita ja kasvattamaan lapsia, vai jotain heikompaa ainesta, jollaiselle nämä asiat eivät vaan kuulu. Alaikäisiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia painostetaan yhä tietyissä piireissä leireille, joissa heidän on kuunneltava vihaa saarnaavia luentoja, halailtava toisia osallistujia ja karjuttava lujaan ääneen ”eheytymisen” nimissä. Siellä ryhmä tuntemattomia ihmisiä laittaa käsiä heidän päänsä päälle, puhuu synnistä ja pahoista voimista, joita näistä nuorista pitäisi ajaa pois, jotta he muuttuisivat toisenlaisiksi. Tällainen toiminta on pahuutta, jonka tulisi olla kiellettyä tässä maassa.

Yhä saa pelätä kehityksen menevän taaksepäin, jos valitaankin päättäjät, jotka ovat yhtäläisiä ihmisoikeuksia vastaan. Mä olen täysin kyllästynyt kuulemaan eduskuntakeskusteluja joissa ulkopuoliset taas kerran keskustelevat, kuuluuko meidän saada olla olemassa vai pitäisikö meidän mennä psyykkisesti vaarallisiin ”hoitoihin”, koska joku kristilliskonservatiivi näkee meidät sairaina.

Mä tunnen niin paljon kiukkua. Aina kun mietin näitä epäkohtia, se pulppuaa pintaan. Tekee mieli siteerata Hannah Gadsbya Nanettessa: ”En aio auttaa teitä enää.” Nämä on väännetty jo niin moneen kertaan. Meitä jopa vaaditaan olemaan kiitollisia, vedotaan parantuneisiin oikeuksiin, siihen, että kaikki asiat olisivat nyt hyvin joten voitaisiin jo lopettaa kaikki fobiateemapäivät ja pridet. Kiitollinen tulisi nimenomaan olla valtaväestölle ”suvaitsevaisuudesta”, koska meidän annetaan nykyään olla olemassa.

Mun ei todellakaan tarvitse olla kiitollinen, saatana.

Mun lapsuus- ja nuoruusvuosia on kurjistettu avoimella vihalla ja halveksunnalla. Ei ole vaivauduttu ajattelemaan, että sellainen puhe ei ole ok, koska se satuttaa ihmisiä. Kaikki kiitollisuusvaateet voi tunkea synkkiin syvyyksiin. Näennäisestä suvaitsemisesta, hampaat irvessä sietämisestä ja vaivoin peitellystä halveksunnasta on edettävä hyväksymiseen. 

Asioiden paranemisesta mä suostun olemaan kiitollinen vain aktivisteille, jotka jo vuosikymmeniä ovat tehneet töitä, laittaneet itsensä peliin tavalla, josta en tiedä uskaltaisinko itse vastaavaa, sillä he ovat halunneet ajaa parempaa maailmaa, yhtäläisiä oikeuksia, koska ovat pitäneet niitä jakamattomina. Mussa herää kiitollisuuden tunteita myös niitä ihmisiä kohtaan, joiden taholta olen saanut kokea rakkautta, aitoa hyväksyntää ja vierellä elämistä. Elämässä on, ja on ollut tärkeitä läheisiä, joiden läsnäolo on kannatellut monien vaikeiden hetkien yli.

Epäkohtia nostetaan esille, jotta muistettaisiin, miten moni meistä on kokenut ja kokee yhä syrjintää, uhkaa, väkivaltaa, vihapuhetta, sisäistettyä itseinhoa. Asioita, joita meidän täytyy käsitellä itsemme ja erilaisten ammattiauttajien kanssa vielä pitkään. Samalla yritämme tulla ihmisiksi, jotka voisivat viihtyä omissa nahoissaan, hyväksyä olemuksensa sellaisenaan, ymmärtää, että olemme arvokkaita näin. Koska olemme. Mä saan pitää poikaystävääni kädestä julkisesti, kulkea kaupungilla kietoutuneena sateenkaarilippuun ja suuttua kuullessani mauttomia homovitsejä. Näin tehdessäni mulla on oikeus olla kokematta väheksyntää, väkivaltaa tai uhkailua.

Mä olen yhä menossa. Kohti parempaa; että uskaltaisin, voisin olla. Pystyisin sanomaan: olen hyvä näin. Sisäistäisin sen. Uskoisin todella siihen.  

Hyväksyn itseni ja pystyn olemaan ylpeä itsestäni juuri niin paljon kuin mulla tällä hetkellä on itsetuntoa ja voimaa.

Mä olen yhä menossa. 

Ajatusten purkua novellikäsiksestä

Tuli tarve purkaa ajatuksia liittyen käsikirjoitukseen, joka on ollut tekeillä enemmän ja vähemmän aktiivisesti jo n. kolme ja puoli vuotta. Pari päivää sitten taas yksi hylsy. Tuli kommenttien kera, mikä on tietenkin arvokasta. Mukana palautteessa oli kannustustakin, että jatkaisin kokoelman työstämistä ja saisin siihen paneutunutta tukea. Vilkaisin tekstiä itsekin taas muutamia päiviä sitten, se on pari kuukautta ollut täysin tauolla, koska olen työstänyt toista käsikirjoitusta (romaanimuotoista, kun tämä yli 3 v. työstetty puolestaan on novelleja). Huomasin käsiksessä paljon puutteita, sellaista että tekee mieli läimäyttää itseään otsaan: miten et ole nähnyt, miten et vieläkään osaa tämän paremmin, saako tuosta muka ikinä mitään kunnollista? 

Takana on kirjoituskurssia, todella asiantuntevilta tahoilta saatuja palautteita ja neuvoja, kaikki on nyt kiinni itsestäni, ja se vasta onkin hajottavaa. Kun tuntuu, ettei silti kaiken tämän jälkeen pääse niin onnistuneeseen tasoon, että tekstiä kannattaisi saattaa jakoon laajemmalle joukolle. Missä vaiheessa kannattaa tietyn käsikirjoituksen kanssa luovuttaa? Voisiko vain päättää, että tämä oli nyt minun harjoitustyöni kirjoittamisen parissa, koska sitä se on ollut, kirjallisen harjoittelun temmellyskenttä. Jos vain tekisi sen päätöksen, että tämä jää pöytälaatikkoon (tiedostoksi koneelle), että "en saa tästä kirjaa" (mukaillen Aura Nurmen runoa kokoelmasta Villieläimiä). 

Tavallaan harmittaa enemmän kuin omana henkilökohtaisena tappiona se, että tekstin aihepiiriin ottamani näkökulmat ovat minusta sellaisia, että niille olisi kirjallisessa maailmassa paikka, ja näin minulle on sanottukin, että kotimaisesta kirjallisuudesta uupuu toistaiseksi tällainen ääni. Se on ollut yksi tärkeistä kirjoittamista ajavista asioista, että en ole löytänyt tiettyä näkemääni maailmaa lukemistani kirjoista, vaikka siitä on toki puhuttu, sitä on sivuttu. Mietin myös, että koska nimenomaan aiheen käsittely ja ajatusten avaaminen on minulle niin tärkeää, olisiko pitänyt tehdä esseekokoelma, eikä novelleja. Sen jos olisi tajunnut silloin heti alkuun, paitsi että silloin en vielä tuntenut esseen mahdollisuuksia, enkä edes lukenut esseekirjoja (lajia tuli luettua lähinnä lehdistä), niin mistäpä sen olisi keksinyt, haha. 

Olisi minulla vielä kustantajiakin kierrettävänä, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei kannata jatkaa kierrosta. Olen myös saamassa kovasti arvostamaltani lukijataholta kommentteja käsiksestä, ehkä sekin avaa solmuja mielessäni tästä asiasta. Tai ajaa minut sitä päätöstä kohti, että luopuisin pyrkimyksistä saattaa käsis kohti kirjaksi kutsuttavaa muotoa. Ajatus tuntuu surulliselta, mutta ei enää niin totaalisen hajottavalta kuin jokin aika sitten. On muutakin, mitä voi kirjoittaa, mihin keskittyä, runot ja se romaanikäsikirjoitus, jota nytkin voisi olla kirjoittamassa sen sijaan että olen kohta kirjoittanut liuskakaupalla tuskailevaa metapuhetta kirjoittamisesta. Surkuhupaisaa. Mutta kyllähän se syö hetkeksi itsetuntoa pitemmänkin proosan kanssa, kun tuli tästä vanhemmasta käsiksestä taas lunta tupaan. Pitäisi vaan yrittää uskoa kehittymiseen. Siihen, että pitempi muoto sopisi minulle paremmin, kuten minulle on eräässä tärkeässä palautteessa sanottu.

Onko

Onko ongelmani kirjoittajana se, että pidän laiskuudestani kiinni vaalien kuin ihmisoikeudesta? Olen barrikaadeilla käsissäni kyltti, jota en halua enää kirjoittaa uudelleen.

Ahdistushommia (osaanko mitään)

Äh. Vaikka olen tyytyväinen siihen, mitä sain novellikokoelman kanssa viime rundilla aikaan, ei se varmaan riitä. Ei riitä, ei millään riitä, en ole lahjakas, miksi edes yritän. Helvetti. Pitäisi kirjoittaa hauskempaa, vähemmän synkkää rämpimistä. Puolisoni kuuli pätkän ääneen lukemaani tekstiä ja oli kuulemma synkkää. Ihmiset kuulemma haluavat jotakin viihdyttävämpää, että luetaan viihtyäkseen. Tuuletanko tekstissäni vain pahaa oloani siis muille. Onko tämä kaikki vain niin sanottua terapiaprojektiani edelleen. Perkele. En minä ole mikään hauska ihminen. Let's just be honest. En ole. Hauskat ihmiset voivat kirjoittaa hauskaa, ei sitä voi väkinäisesti tehdä. Silloin siitä ei tule hauskaa. En tahdo kirjoittaa mitään myötähävettävää, tahattoman humoristista. Muuttua kirjalliseksi pelleksi. Kuka minut ottaisi vakavasti yhtään missään enää sen jälkeen. Olenko lopulta mitenkään taitava sanankäyttäjä, vai kuljenko tympeitä vanhoja latuja kaikessa. Pelkkä jäljittelijä, kliseepankki. Olen niin turhautunut että tekee mieli vain itkeä.

Kirjoittamisesta (editkierros jälleen)

Sitä minä vaan, että tuleekohan käsikirjoitukseni kanssa joskus vielä sellainen editoinnin ja uudelleenkirjoittamisen kierros, ettei tarvitsisi hävetä niin helvetisti, mitä tekstiä sitä on oikein edellisellä kierroksella lähettänyt kirja-alan vaikutusvaltaisten ihmisten luettavaksi. Niiden samojen ihmisten joiden kanssa pitäisi muissa yhteyksissä tehdä töitä. Huhheijaa. Samalla mietin, olenko kaikki nämä vuodet kirjoittanut noin epätäsmällisen kömpelöä kieltä myös asiateksteihini, ja ovatko työsivustoni ja blogini täynnä vastaavaa kökkökuraa, kun minulla ei ole ollut editoria tarkistamassa tekstejäni. Tiedän, että asiaproosa on eri kuin fiktiivinen kirjoittamisen näkökulmasta, mutta ahdistaa.

Tästä huolimatta on nyt hyvä olo sen osalta, mitä olen saanut tällä viikolla aikaan. Todella hyvä jopa välillä. Toivon niin kovasti, että tällä kertaa kysymyksessä ei ole valheellinen hybris jonka jälkeen myöhemmin huomaan, että ei jumalauta, ei helvetti, se on paskatekstikeiju ollut taas asialla tämän tekstin parissa.

Ahdistuneita tuntemuksia

Huh ja hyi, kun oli inhottavan tuntuinen ahdistuskohtaus äsken. Päivä on ollut pitkä ja olen tehnyt töitä pitkin päivää, käynyt välissä kaupungilla tekemässä ostoksia joista osa oli tähän kohtaan varsin pakollisia, ja sitten tullut kotiin ja jatkanut töitä, ja lähdimme puolison kanssa toisaalle syömään, kun kummallakin oli kiireinen päivä. Olen välillä ollut ihan rentoutunutkin, mutta sitten taas ahdistus, tuntuu etten saa mitään aloitettua enkä aikaan, ruoskin itseäni mielessäni vaikkei varmaan ole tarvetta, vai onko, ja se kaikki kumuloitui jotenkin, kun kävimme puolison kanssa ruokakaupassa, tiuskin hänelle ja jatkoin sitä kotona, kun koin hänen syyllistävän minua huomautuksellaan, tulin pimeään työhuoneeseen jatkamaan työt loppuun, sain ne tehtyä ja lopetin tältä päivältä, nyt vain hengitän syvään. Pitää lukea, jotakin kevyemmästä päästä olevaa, viihtyä, rentoutua. Olen ansainnut sen, hoen itselleni. Väsyttää.

Proosaidea

Eilen aamulla pitkästä aikaa uusi proosaidea. Tai idean olin saanut jo aiemmin, mutta kävellessäni töihin se alkoi puhua pääni sisällä, kirjoittua lauseiksi ajatuksissani. Kirjoitin tietysti vimmalla puhelimen muistioon ne hienoimmat lauseet. Taas hieman uhkarohkea idea. En käsitä, miksen voisi kirjoittaa jostakin hyvin kaukana itsestäni olevasta välillä. Tämä proosateksti (novellihan siitäkin tulee) kuvaisi tilannetta, josta on jo aikaa ja jota itse olen seurannut eri näkökulmasta, eli hyppään ulkopuolisesta havainnoijasta toisiin nahkoihin. Joudun tekemään omituista selvitystyötä ja tiedonhakua tyyliin "mikä huume aiheuttaa laajentuneet pupillit, tuijottavan katseen ja että ihminen toimii hitaasti ja tuntuu olevan jotenkin pihalla tästä maailmasta". Sain eilen kirjoitettua lähes kaksi liuskaa tätä ylös. Edelleen pelkään jo "valmiina olevan" kokoelman editointia. Tämä on nyt se kerta, jolloin siitä pitäisi tulla hyvä, muuten ei tule mitään, se ei ehkä ikinä tule julki. Kirjoittaminen on aaltoillut viime aikoina päivästä toiseen erityisen rajusti. Melenderin essee "Kirjailijaidiootti" hänen Onnellisuudesta-kokoelmastaan helpotti kyllä oloani suuresti. Toi perspektiiviä; näistä on kärsitty aiemminkin, eikä julkaiseminenkaan ole kirjoittajalle tie onneen, sitten tulevat uudet tavoitteet ja odotukset ja toiveet. Tänään menen kaupunginosakirjamessuille ja kaverin synttäreille. Lauantai ja aurinko paistaa. Miten se tuokaan niin hyvän tunteen aina, kun herää lauantaihin ja aurinko paistaa.