Olen viime aikoina ollut kiinnostunut epämiellyttävistä päähenkilöistä. Auli Mantilan Neitoperho-elokuvan päähenkilö Eevi on täysin impulsiivinen, tekee mitä haluaa, ja jos joku sanoo hänelle “ei”, tulee turpaan ja lujaa. Ensin hän vaikuttaa yksinkertaisesti sekopäältä, todella pelottavalta hahmolta, koska ihminen joka on valmis tekemään mitä vaan saadakseen haluamansa ja joka kostaa aina jouduttuaan torjutuksi on ajatuksena pelottava. Kauhistuttavakin – elokuvan trillerimäisyys muuttuu loppumetreillä kauhuksi, kun katsoja pelkää Eevin ilmestyvän nurkan takaa valmiina tappamaan kaiken tieltään. Vastoinkäymisten sarjan myötä Eevin väkivaltaisuus muuttuu yhä rajummaksi, kunnes mitään pidäkkeitä ei ole. Paskaksi vaan ja palamaan – mutta merkittävää on, että päähenkilön tarina ei pääty hänen sytyttämäänsä tulipaloon. Liekkien loimutessa Eevillä onkin äkkiä mahdollisuus paeta tuhon kierrettään, irrottautua siskostaan ja vanhasta elämästään.
Elokuva ei onneksi tyrkytä suoria selityksiä päähenkilön mahdottomalle käytökselle, mutta vihjeitä se tarjoaa monta. Se, miten siskon läsnäolo on ainoa asia, joka saa hänet muistamaan. Miten hän haluaa vimmaisesti saada uusia muistoja. Elokuva puhuu muistojen tärkeyden puolesta, sillä ilman niitä kaikki on kaaosta, ihminen ei tiedä miten on toimittava pitkäjänteisten tavoitteiden eteen eikä miten elää pettymysten kanssa, vaikka se palkitsisi lopulta: ihmiset eivät katoa luotasi, jos et käyttäydy jatkuvasti mahdottomalla tavalla ja jyrää halujesi takia muita väkivalloin tieltäsi. Tällaista jatkumoa Eeville ei ole muodostunut. Jotain on tapahtunut lapsuudessa. Taustalla soi 60-luvun musiikki, vaikka elokuvassa ollaan 90-luvulla. Eevi väittää vanhempiensa kuolleen, mutta onko niin oikeasti, jää epäselväksi – heidän paikallaan on aukko. Kun tulipalo riehuu lopussa, kuuluu elokuvan ääniraidalla lasten ääniä. Lapsuus on poltettu pois, ja vasta tällä kertaa Eevi pääsee todella pakoon ja tekemään matkaa itsenäisesti. Hän käskee sisarensakin mennä pois, vaikka aiemmin on tarvinnut tätä vimmaisesti.
Virkistävää, että päähenkilön sisko Ami on lesbo, mutta siitä ei tehdä minkäänlaista teemaa. Ami on heistä se “kunnollinen” – ja samalla läheisriippuvainen mahdollistaja Eevin sekoiluille. Hän selittelee poliisillekin tilannetta parhain päin Eevin varastettua ja kolaroitua hänen autonsa, kunnes hänen kumppaninsa puuttuu lopulta peliin. Jollain lailla sisarukset ovat olleet toisiinsa sidottuja tarinoilla, joita Eevi käskee Amin kertoa hänelle, oletettavasti heidän lapsuudestaan. Sitominen motiivina tulee esille jo alun bdsm-valokuvissa, joita Eevi katselee siskonsa työpaikalla, ja loppupuolella Eevi sitoo vangikseen vanhemman naisen, joka on hänen kyytiinsä liftanneen miehen naisystävä. Liftarimies torjuu Eevin ja siinä ei tietenkään käy hyvin; Eevi paheksuu miehen parisuhdetta, jossa nainen on paljon vanhempi. Sitominen tuntuukin liittyvän yhteiskunnan naiskuvaan – Eevi muuttuu sidotusta sitojaksi? Vangiksi joutunut vanhempi nainen kerää perhosia, ja siipien repeily Eevin varomattomassa käsittelyssä tuntuu viittaavan siihen, että hän itse on se rikkoutunut perhonen, joka rikkinäisyyttään osaa tuottaa vain väkivaltaa, vaikka yrittää saada elämäänsä jotain kaunista. Lopulta vangitut perhoset täytyy polttaa kokonaan. Ahtaan ja ahdistavan naiskuvan täytyy palaa tulessa, ja polttajaksi sopii “epämiellyttävä nainen” – tätä ajatusta vasten hänen raivonsa alkaakin äkkiä tuntua ymmärrettävältä. Sen on päästävä ulos, mutta se on patoutunut liian pitkään, kantautuu jostain kaukaa, vuosien ja sukupolvien takaa. Infantiililtakin näyttävä feministinen raivo voi olla välttämätöntä, jotta vangitut pääsevät vapaiksi.
Silloin kun raivonpurkaukset vaikuttavat muihin ihmisiin, seurauksista tietenkin on vastattava lain ja etiikan puitteissa.
Kuten Janne Rosenqvistin kritiikki toteaa, Eevi haluaa omistaa kohtaamansa ihmiset, päättää heidän kohtalostaan. Ilmentääkö elokuvassa nähtävä omistamisenhalu nykyihmisen pakottavaa tarvetta saada kaikki halunsa kohteet omakseen? Tilanne on 90-luvun jälkeen kärjistynyt entisestään, ja rajaton ahneus näkyy uutisissa päivittäin brutaalilla tavalla. Fasistiset tai fasismia peesaavat johtajahahmot haluavat omistaa valtiollisen päätöksenteon (Trump), sosiaalisen median keskustelun (Musk, Zuckerberg), verkkokaupanteon (Bezos). Voiko tämän tuhon kierteen pysäyttää?
Eevi ei ole synkassa oman ruumiinsa kanssa: heti elokuvan alkumetreillä baarissa hän kaataa kuumaa ruokaa päälleen ja polttaa kätensä. Lopussa hän pakenee metsään – tulee tavallaan yhdeksi ympäristönsä kanssa ryömiessään maassa pitkin pensaita. Lopulta ihminen omistaa vain ruumiinsa, joka on luontoa.
Omistushalu voi kytkeytyä myös siihen, että ihminen, joka ei varhaislapsuudessaan hoivasta riippuvaisena ole tullut kunnolla huomioiduksi, kaipaa aikuisenakin ehdotonta rakkautta. Kaipuusta seuraa ahdistunut kujanjuoksu, jonka aikana todellisimmat tunteet ovat piilossa mutta silti olemassa ruumiissa, ja ne voivat purkautua miten sattuu, pahimmillaan räjähdyksinä. "Aikuisina me emme tarvitse ehdotonta rakkautta – –. Se on lapsen tarve, jota ei myöhemmin enää voida tyydyttää", kirjoittaa psykologi Alice Miller.
Alussa Eevi sanoo siskolleen rakastavansa tätä, mutta Ami ei vastaa mitään. Lopussa Ami sanoo Eeville rakastavansa tätä, mutta Eevi ei vastaa.
Ehdotonta rakkautta kaipaava etsii turvallisuutta taholta, joka ei voi sitä luvata. "Rakkauden harjoittaminen ei tarjoa turvapaikkaa. Asetumme alttiiksi menetykselle, kivulle, tuskalle. Asetumme alttiiksi sille, ettei elämä ole omissa käsissämme", kirjoittaa filosofi bell hooks.
Ehdottoman rakkauden sijaan tärkeää on tulla nähdyksi kokonaisena.
Onko Eevi koko ajan sotkenut nähdyksi tulemisen siihen, että hänen sallittaisiin tehdä kaikki haluamansa asiat? Lopussa hänen kasvonsa valaistuvat etsijän taskulampusta, hän on valokeilassa ja hymyilee – onko se hullun hymyä vai onnea siitä, että hänet on löydetty? Väkivaltaisten tekojensa jälkeen hän ei voi enää paeta. Kenties ensimmäistä kertaa hän on jollekulle juuri siinä hetkessä kaikkein tärkein tavalla, joka antaa todellisen mahdollisuuden elää.
Tuhon kierre pysähtyy.
Tuomas Aitonurmi
_______________________________
Neitoperho (1997)
Ohjaus ja käsikirjoitus: Auli Mantila
Rooleissa:
Leea Klemola – Eevi
Elina Hurme – Ami
Henriikka Salo – Amin naisystävä
Robin Svartström – Liftari
Rea Mauranen – Liftarin naisystävä
Alice Miller: Lahjakkaan lapsen draama (WSOY 1994, suom. Mirja Rutanen)
bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (niin & näin 2018, suom. Elina Halttunen-Riikonen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti