Lähisuhdeväkivallasta sateenkaarisuhteissa

  

Janne Puhakan kuolema on toiminut mitä surullisimmalla tavalla keskustelun herättäjänä vaietusta aiheesta: lähisuhdeväkivallasta seksuaalivähemmistöjen keskuudessa. 

Järkytys palautti mieleeni kokemuksen vuosien takaa. Olin lähtenyt kirjoituskurssille työstämään – toistaiseksi julkaisematonta – novellikokoelmaani. Eräässä novellissa oli aiheena lähisuhdeväkivalta kahden miehen parisuhteessa. Kirjoitin sen käsitelläkseni painajaisnäkymää: mitä voisi pahimmillaan käydä, jos ihminen jolla on samankaltainen tausta kuin minulla, päätyisi suhteeseen väkivaltaisen kumppanin kanssa. Jälkikäteen katsottuna aihe oli tärkeä, tekstini vähän hölmö ja mustavalkoinen. Sen oli kirjoittanut ihminen, jolla oli suuri ilmaisun tarve mutta tietoa kovin vähän. Syyn näen kunnolla vasta nyt. Asiallista tietoa aiheesta on todella vaikea saada, sillä sitä on tuskin lainkaan. 

Kirjoituskurssilla meidät jaettiin pienryhmiin, joissa tekstejä käsiteltiin yhdessä. Sain ymmärrettävästi novellieni kirjallisista ratkaisuista kriittistä palautetta, koska en silloin ollut kirjoittajana kovin kokenut. Suuri osa kommenteista oli kuitenkin asiallisia. Kun lähisuhdeväkivaltaa käsitelleestä tekstistäni tuli puhe, eräs pienryhmän jäsen väitti kuulleensa joltakin tuttavaltaan, ihmiseltä joka työskenteli väkivaltaa kokeneiden kanssa: ”homomiehethän ovat sellaisia, että ne hakkaavat toisensa pahemmin kuin ketkään muut, koska siinä on kaksi voimakasta miestä vastakkain.”

Tällainen paikkansapitämätön, ruma huhupuhe syntyy juuri seksuaalivähemmistöjen kohtaamaa lähisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon puutteesta. Jopa englannin kielellä sitä on vaikea kaivaa, minkä totesi yhdysvaltalainen kirjailija Carmen Maria Machado teoksessaan In the Dream House (2019). Kyseessä on eräs harvoista suuren huomion saaneista kirjoista, joissa käsitellään naisparin suhteessa tapahtuvaa lähisuhdeväkivaltaa. Amerikkalaiskirjailijoista myös Melissa Febos on kirjoittanut aiheesta esseekirjassaan Abandon Me (2017). Fiktiivisessäkin kirjallisuudessa esimerkkejä on todella vähän. Suomessa väkivalta naisparin suhteessa on ollut esillä Sofi Oksasen romaanissa Baby Jane (2005). 

Miesten välisestä parisuhdeväkivallasta en ole löytänyt kirjoja, ainakaan sellaisia, joissa aihe olisi keskiössä. Yhdysvaltalaisen Hanya Yanagiharan suositussa Pieni elämä -romaanissa (2015) seksuaalivähemmistöön kuuluva mies kokee monenlaista rajua väkivaltaa, mutta useat kriitikot ovat syyttäneet teosta kärsimyspornoksi, joka tarkastelee homoyhteisöä ulkopuolelta (ks. esim. Andrea Long Chun kritikki Vulturessa: Hanya's Boys). 

Oman kaunokirjallisen työskentelyni taustatutkimuksena olen tehnyt hakuja kirjastotietokannoista ja käynyt läpi amerikkalaisten, queer-kirjallisuudelle jaettavien Lambda- ja Stonewall-palkintojen ehdokkaat vuosikymmenien ajalta. Lähisuhdeväkivallan äärellä vallitsee hiljaisuus. 

Olen löytänyt aiheesta jonkin verran tutkimuksia, ja useimmiten niiden tulokset ovat lukumääriä ja prosentteja. Numerotkin ovat tärkeitä, mutta jos vähemmistöihin kuuluville ei kerrota, millaista arki väkivaltaisessa suhteessa todella on, ei meillä ole sille kieltä. Ainoa uhrin näkökulmasta kerrottu miesparisuhteen väkivallan tapauskertomus, jonka suomeksi löysin, oli Mari Vikmanin gradusta Väkivaltaa rakkauden varjolla – vuodelta 2001. Vikmanin mukaan myös jotkut queer-yhteisöön kuuluvat olivat tuolloin vastustaneet aiheen tutkimista. Sateenkaari-ihmisten parisuhteet, kuten muutkin elämänalueet, on pitänyt julkisuudessa esittää utopistisempina kuin ne ovat. Pelkäämme, että negatiivisten puolien esiin nostaminen sabotoi kamppailua yhtäläisten oikeuksien edistämiseksi. Hiljaisuus kuitenkin ajaa tilanteeseen, josta tietokirjailija Naomi Klein kirjoittaa teoksessaan Kaksoisolento: jos yhteisö jättää jonkin tosielämän ilmiön käsittelemättä liian vaikeana, joku muu kyllä käsittelee. Ja kyseinen taho voi väännellä asian huhujen, salaliittoteorioiden ja vihamielisten ennakkoluulojensa mukaiseksi. 

Miesten välisestä lähisuhdeväkivallasta löytämäni vähäinen tieto kertoo, että yleisin virheellinen uskomus viranomaisten keskuudessa on pariskunnan tasavertainen asema väkivaltatilanteissa. Ammattilainen, jonka pitäisi auttaa väkivallan uhreja, usein ajattelee kuten kurssilla kuulemassani väitteessä: ”ne molemmathan hakkaavat toisiaan”. Päältä katsottuna tilanne saattaa joskus näyttää siltä, kun hyökkäyksen kohteeksi joutunut yrittää puolustautua, lyö ehkä joitain iskuja takaisin, koska kuvittelee itsekin pärjäävänsä tilanteessa. Amerikkalaisesta raportista ”Lesbian, gay, bisexual, trangender, queer, and HIV-affected Intimate Partner Violence in 2012” käy ilmi, että melkein joka kolmannessa sateenkaari-ihmisten lähisuhdeväkivaltatilanteessa poliisi oli pidättänyt väkivallan uhrin. Yksittäistä tilannetta edeltänyt tuhoisa kierre jää helposti piiloon. Lähisuhdeväkivaltaa tutkineet ovat yksimielisiä siitä, että fyysistä väkivaltaa edeltää aina henkinen. 

”Alle viidennes (17 %) henkirikoksen uhreista ja hieman pienempi osuus muun väkivallan uhreista (13 %) oli kirjattuna poliisin tietoihin parisuhdeväkivallan uhrina tekoa edeltävän vuoden aikana”, kertoo valtioneuvoston kanslian julkaisusarjassa viime vuonna ilmestynyt tutkimus naisiin kohdistuneesta väkivallasta. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen lähisuhteissa kokemasta väkivallasta suuri osa jää ilmoittamatta syrjintäkokemusten vuoksi, kirjoittaa Leena Marila-Penttinen THL:n blogissa vuonna 2015. 

Kun olin kuullut törkeän väitteen kirjoituskurssin tapaamisessa, menin lukkoon. Muistaakseni kukaan muukaan ei ottanut siihen kantaa. Nykyisin ymmärrän, että kommentti oli täysin asiaton, leimasi seksuaalivähemmistöä vahingollisesti, ja minun olisi pitänyt voida tehdä tilanteesta valitus. Tapahtumahetkellä en tiennyt, kuka olisi ollut siihen oikea taho. Pelkäsin, että jos sanoisin jotain, minut leimattaisiin hankalaksi ja liian herkästi loukkaantuvaksi. Minulla oli myös syytä pelätä, että kokemukseni epäasiallisesta kohtelusta mitätöitäisiin erilaisten arvomaailmojen törmäyksenä, jollainen väistämättä aiheuttaa kommunikaatioon säröjä. 

Melissa Febos kirjoittaa esseeteoksessaan Body Work: ”Ne, jotka hyötyvät yhteiskuntamme epätasa-arvoisuudesta, vastustavat tarinoita ihmisistä, joiden kärsimykset ovat kautta aikojen johtuneet yhteiskunnan rakenteista.” (Suomennos kirjoittajan.)

Lähisuhdeväkivallasta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen keskuudessa on puhuttava. Siitä, miten esimerkiksi viranomaiset ottavat vastaan uhrit ja heidän kokemuksensa. Onko ennakkoluuloja? Onko turvallisia tilanteita puhua? Miten väkivaltakokemuksia voi purkaa? En ole löytänyt yhtään vertaistukiryhmää, joka olisi suunnattu nimenomaan sateenkaari-ihmisille. Yleisiä ryhmiä on, mutta ovatko ne meille sopivia paikkoja käsitellä näitä asioita, vai halutaanko niissä keskittyä heterosuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan? Tarvitaan tietoa, koulutusta ja kirjallisuutta. 

Miesparien keskuudessa esiintyy omanlaisiaan vaikeuksia, joista on julkaistu englanniksi tietokirjoja, kuten Alan Downsin The Velvet Rage (2007) ja Matthew Toddin Straight Jacket (2016). Homomiehinäkin olemme useimmiten kasvaneet patriarkaalisessa ja kilpailuhenkisessä kulttuurissa, jossa meitä on jo lapsuudesta asti saatettu pitää ”erilaisina”, kiusata ja väheksyä niin koulussa kuin perheissäkin. Traumatausta aiheuttaa aikuisiässä monenlaisia vaikeuksia, kuten riippuvuuksia ja mielenterveyshäiriöitä. Tästäkin on pitkään sateenkaari-ihmisten keskuudessa vaiettu, sillä tasa-arvoisia oikeuksia vastaan kamppailevat tahot väittävät usein virheellisesti, että homous tai transsukupuolisuus itsessään aiheuttaisivat ihmisissä negatiivisia luonteenpiirteitä. 

Mahdollisuuksiin hankkia oikeanlaista tukea ja hoitoa vaikuttavat myös yhteiskuntaluokka ja varallisuus. Kaikkien väkivaltaa kokeneiden tarinat eivät nouse laajasti julkisuuteen. Tampereella mies puukotti poikaystävänsä lokakuussa 2023, ja Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi hänet tämän vuoden syyskuussa murhasta. Pariskunta asui tukiasunnossa, joita tarjotaan määräaikaisina pitkäaikaisasunnottomille, päihderiippuvaisille ja mielenterveyskuntoutujille. Väkivalta ei kuitenkaan katso varallisuutta. Psykoterapeutti Alan Downs kirjoittaa The Velvet Ragessa potilaistaan, jotka ovat keski- ja ylempiluokkaisia homomiehiä, mutta traumataustansa vuoksi kärsivät erilaisista riippuvuuksista ja mielelle tuhoisista toimintatavoista. 

Vyyhtiä on pakko alkaa purkaa – myös yhteisön sisällä. Queer-ilo on tärkeä ja kaunis asia, sitä on ehdottomasti vaalittava. Kuten valtaväestölle, myös sateenkaari-ihmisille parisuhde – tai monisuhteisuus – on parhaimmillaan paljon rakkautta elämään tuova voimavara. Mutta näemmekö tarkasti ne pimeät puolet, joita ihmisten välisissä suhteissa väistämättä joskus joutuu kohtaamaan, ja osaammeko sanallistaa niitä? Ansaitsemme turvallisia ihmissuhteita, joissa kaikilla osapuolilla on hyvä olla. Siksi on tärkeää osata tunnistaa, millainen suhde on terve ja millainen ei. Carmen Maria Machado kirjoittaa In the Dream Housessa haluavansa kertoa nuorille queereille, että heitä voi satuttaa sellainenkin ihminen, joka näyttää aivan samalta kuin he. Aikuisten sateenkaari-ihmisten parisuhdearkea näkee yhä erittäin vähän kulttuurissa, kuten elokuvissa tai kirjallisuudessa. Sosiaalisen median ihmissuhdekuvasto jää usein pinnan tasolle. Mistä löydämme juuri meille sopivia elämisen malleja ja muotoja, jos niitä ei ympäristössä näy? 

Lista palveluista, joita on tarjolla väkivaltaa kokeneille, löytyy Setan sivuilta.
Lähisuhdeväkivaltaa kohdanneita sukupuolesta riippumatta palvelee esimerkiksi maksuton Nollalinja, jolle voi soittaa kellon ympäri, numeroon 080 005 005.

Toivon, että edellä mainitulle sivulle listattujen palvelujen tuottajat kertoisivat avoimesti siitä, millaista osaamista heillä on kohdata ja käsitellä muissa kuin heterosuhteissa tapahtuvaa lähisuhdeväkivaltaa, ja millaisia tiloja siihen tarjotaan. Tästä voisi olla mainintoja verkkosivuilla, blogikirjoituksia, tiedotteita. Tärkeintä on helposti lähestyttävä, kynnystä madaltava tieto ihmiselle, joka etsii apua.

Janne Puhakka ansaitsee kiitokset työstään. Hänen esimerkkinsä rohkaisi monia kertomaan avoimesti homoseksuaalisuudestaan. Hän puhui ja vaikutti urheilupiireissä, joissa vähemmistöihin kuuluvat eivät ole perinteisesti tunteneet itseään tervetulleiksi. Sille, miten hirveää on, että hän koki väkivaltaisen kuoleman, en vieläkään löydä kieltä. Otan osaa läheisten suruun. 

Tuomas Aitonurmi

Galaksijoukko

Galaksijoukko 
– eli huomioita trauman paranemisesta

Sitaatti Melissa Febosin Body Work -kirjasta kolahti tänään lujaa. Se kuuluu näin: ”– – this story I told myself was a rationalization, an exploitation of one pathology to obscure the existence of another. Which is to say, a form of denial.” Ajattelen koko ajan enemmän Deborah Levyn teoksen nimeä Things I Don’t Want to Know (suom. Mitä en halua tietää), ja miten hyvä nimi se on. Se paranee mielessäni jatkuvasti. 

Uskon, että niitä asioita on paljon, niitä on edelleen taustalla, ja on sekä kivuliasta että rikastavaa, kun oppiikin tietämään. Uskon myös, että ihmiselle on terveellistä kohdata yksi sisäinen ongelmavyyhti kerrallaan – se on jonkinlainen minän suojautumiskeino ylikuormitukselta. Kuin nostelisi elimiä sisältään vuorotellen tutkittavaksi, koska jos yhdessä on ongelma, se on selvitettävä, vaikka toisessakin olisi; olennaista on, että vaarallisimmat ongelmat tutkitaan ensin. Kompleksinen trauma on kuin monielinvaurio. Se aiheuttaa vaikeuksia paranemisprosessille ja esimerkiksi terapialle: mihin keskittyä, mistä puhua eniten? Jos ihmisen ongelmavyyhtien kokonaisuuteen (näen sen nyt mielessäni kuin osittain yhteen sulautuneen galaksijoukon avaruudessa) kuuluu esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde, kodin ulkopuolella tapahtunut väkivalta ja nykyhetkessä vaikuttava tuhoisa ihmissuhde, mitä paranemisprosessissa lähdetään purkamaan ensin? Voi helposti ajatella, että ensimmäinen on vaikuttanut toiseen ja kaksi ensimmäistä ovat vaikuttaneet kolmanteen. Silti olennaisinta on varmasti keskittyä siihen, mikä on ihmiselle nyt konkreettisesti vaarallisinta – jos ihmissuhde on väkivaltainen, se on katkaistava. Jos näin ei ole, mutta menneisyyden väkivalta aiheuttaa ptsd-oireita jotka ovat rajuja ja vaikeuttavat arkielämää huomattavasti, niitä on hoidettava. Jos taas suurin haitta nykyisin tulee siitä, että turvaton kiintymyssuhde aiheuttaa ihmissuhdevaikeuksia, jotka sysäävät liikkeelle itsetuhoisia ajatuksia, siihen on keskityttävä. 

Parhaimmillaan paranemisen hetket ovat epifanioita. Ne saavat tuntemaan olonsa äkkiä kevyeksi kuin leijuisi maanpinnan yllä. Hetket muistuttavat mitä vahvimmin, että kannattaa elää. Silti niitä voi edeltää todella kivulias reitti, joka sisältää vastustusta, suuntaan jos toiseenkin purkautuvaa kiukkua ja itsetunnon romahduksia. Muutokset eivät ole helppoja, mutta usein ne on tärkeää käydä läpi: itseensä tutustuminen kannattaa. Se avaa uusia yhteyksiä myös ulkopuolelle, maailmaan ja toisiin. 

Luottamuksen akrobatia

Chaillot – Théâtre national de la Danse / Rachid Ouramdane: Corps extrêmes

Tanssin talo 24.9.2024  

Miten luottamus rakennetaan meihin?

Kun katsoja näkee tanssiesityksen, jonka temput ovat huimia ja ylittävät ihmisruumiin arkipäiväiset rajat, luottaako hän esiintyjiin, heidän ammattitaitoonsa, heidän luottamukseensa toisiaan kohtaan? 

Ensin extreme-nuorallakävelijä kertoo videolla, että pystyy hiljentämään mieltään vaivaavat ajatukset parhaiten seisoessaan korkeuksissa nuoralla ja pysyessään täysin keskittyneenä, jotta säilyttäisi tasapainonsa. Mitä jos hän jatkossakin tarvitsee äärikokemuksen rentouttaakseen vellovan, stressaantuneen, kehää kiertävän sisäisyytensä, ja hänen tarpeensa kasvaa loputtomiin? 

Tuuli, jota vasten nuorallakävelijä nojaa kallioiden välissä – hän pitää tasaista tuulta parempana kuin täysin tyyntä säätä. 

Miten pelko rakennetaan meihin, kysyy performanssitaiteilija Marina Abramovićin elämäkerta heti alussa. 

Mietin, miten vanhempi kommentoisi lapselleen tällaista esitystä, hyppyjä korkealta toisten käsivarsille. Korostaisiko pelkoa ja vaaraa, vai korostaisiko luottamusta ja harjoittelussa hioutuneita otteita? 

Elävälle olennolle on tärkeää tuntea tapoja, jotka tuovat suojaa. Näköeste. Lämmin peite. Kipuaistikin suojaa meitä. 

Valkoiselle seinälle kiivenneet ihmiset näyttävät maalaukselta, kun heitä on siellä monta. 

Mitä jos luottamuksen lopputulos onkin huono? Jos toinen ei otakaan kiinni korkealta putoavaa? 

Akrobaatti kertoo ääniraidalla onnettomuudesta. Hän tunsikin vain tyhjää hetkenä, jolloin olkapäiden olisi pitänyt ottaa hänen jalkansa vastaan. Se oli vahinko, kukaan ei tehnyt sitä tahallaan. Silti: miten sellaisesta tilanteesta selviää? Miten jatkaa? Ensin akrobaatti ajatteli, ettei jatkaisi enää. Ei voisi. Mutta hän oli jatkanut. 

Ehkä hän halusi jatkaa, koska rakasti liikettä, koettelua, luottamusta, ryhmäänsä. Vaikka luottamus meni, ehkä se palasi häneen uusien toistojen avulla. Ehkä hänen psyykkisen ympäristönsä piti muuttua välissä. Auttoiko siihen vain aika? 

Onnettomuudesta kertonut esiintyjä ei ollutkaan loukannut itseään törmäyksessä; hänen alleen jäänyt ihminen oli loukkaantunut pahasti. 

Syyllisyyden tunteen kanssa elämiseen ei tarjota suoria vastauksia, ja katsoja saa jatkaa etsimistä.  

Akrobaattiryhmän luottamus rakentuu toistoista. Tuhansista. Ennen ryhmään liittymistäkin sen jäsenillä on todennäköisesti ollut takanaan tuhansia toistoja. Ammattilaisuuden rakentuminen. Rakkaus taidemuotoon, rakkaus siihen mitä he saavat liikkeestä. Se on ajanut heidät tekemään tätä, lopulta. Rakkauden on oltava luottamuksen takana, tuettava kuin selkäranka. 

Seinällä roikkuessakin on mahdollista kuljettaa toisia alas ketjuna. En voi katsoa sitä itkemättä. 

Välillä ryhmä laskeutuu makuulle. Tanssijat ovat hetken vain siinä, kuviona paikallaan. 

Kauniit liikkeet syntyvät keskittymisestä, voimasta, ruumiinsa ja ympäristönsä tuntemuksesta. 

Kiipeilijä luikertaa liskomaisella tavalla pitkin seinää. Ajattelen taas Abramovićia, hänen nestemäisen tietoisuuden käsitettään: kun ajaa ruumiinsa äärimmilleen kieltäytymällä luovuttamasta, se tavallaan katoaa. Silloin tuntee yhteyden kaikkeen ympärillään. 

Entä jos ei kohtaa sellaista ryhmää, joka on valmis luottamaan toisiinsa näin? Entä jos tapahtuu jotain, mikä jättää kauas kiinni ottavista käsistä – edes mahdollisuudesta hypätä? Jos ei näe käsiä allaan ja tunne sitä luottamusta, on ymmärrettävää, että yrittää vain varovasti kiivetä pienen matkaa seinää pitkin. Silloin ihminen osaa vain sen, silloin hän siirtää kysyttäessä eteenpäin tiedon siitä. Ehkä hän voi puhua ja kertoa, että on olemassa toisenlaistakin osaamista jossain, toisenlaistakin luottamusta jossain, mutta pystyykö hän näyttämään sitä, onko hänen ruumiissaan se tieto, tapahtuuko hänen elämässään niin? Ei pysty, ei ole, eikä tapahdu, ja häntä tarkasti seuraava näkee sen kyllä. 

Corps extrêmes muutti minua katsojana. Korjasi jotain. Loksautti uusiin asentoihin pitkään miettimiäni aiheita. 

Tunsin myötätunnon aallon. 

Tunsin elämän oppimisen tilana. 

Tunsin fyysisen voiman poikkeuksellisen kauniina, mutta en siksi, että se saisi ihmisruumiin näyttämään tietynlaiselta, vaan monella muulla olennaisemmalla tavalla. 

Suoria vastauksia esitys ei tarjonnut siihenkään, miten silloin on hyvä elää, jos ihmisen hermosto on jo syntyessä erityisen altis pelolle, säikähdyksille, aistien ylikuormitukselle. Ehdotuksia kyllä. 

Akrobaattien katsominen sai ajattelemaan, että toisen olkapäillä seisominen voi olla avain, ja kun lukko on auki, voi ottaa jonkun vielä olkapäilleen, alimmaisena oleva pystyy siihenkin, hän voi jopa kävellä. Ensimmäisenä katsoja ajattelee helposti häntä, jolla on suurin paino päällään ja jonka askeleet vaikuttavat koko kolmen pinon pystyssä pysymiseen, tai häntä, joka kiipeää kaikkein korkeimmalle lattiasta – mutta tasapainossa pysyminen on vaikeinta keskellä. 

Kun yksi hyppää korkealta ryhmän käsivarsille, ryhmä hyppää häntä vastaan. 

Ensin on keräännyttävä yhteen ja voitava luottaa, että ryhmässä on voimaa ja se pystyy keskittymään yhteiseen liikkeeseen samalla hetkellä.

___________

Marina Abramović: Walk Through Walls (Crown Archetype 2016)

Emma Vainio: Huimapäinen esitys nousi maailmalla tapaukseksi – nyt sen voi nähdä Helsingissä, HS 24.9.2024

Keskustelut esityksen jälkeen Annastiina Heikkilän ja Sinikka Vuolan kanssa – kiitos!

Eheytyshoitojen kieltämisestä

Pari päivää sitten istuin kahvilassa työskentelemässä. Viereiseen pöytään istui mies lapsen kanssa syömään. Pian mies bongasi tuntemansa nuoren, jonka pyysi pöytäänsä istumaan. Keskustelu kulki masennukseen, jota mies kertoi ”tutkineensa”. Ensimmäisen kerran punaiset liput alkoivat heilua mielessäni, kun hän mainitsi Tapio Puolimatkan. Tämän nimen kuullessaan sateenkaari-ihmiset ovat oppineet asettumaan välittömästi puolustusasemiin. Keskustelun jatkuessa kuulin miehen suusta seuraavat asiat: 

• Jos lapsen äiti on liian kiltti ihminen, eikä kukaan puutu siihen kun nykyisin äiti on usein myös korkeasti koulutettu (??), siitä voi aiheutua lapselle myöhemmällä iällä masennusta 
• SSRI-lääkkeet ovat vain suuri huijaus 
• Muutakin lääketiedevastaista settiä joka flirttaili salaliittoteorioiden kanssa 
• Suurin osa masennusoireista kärsivistä ei tarvitsisi terapiaa, vaan paranee kyllä, kun vaan itse haluaa sitä 
• On “luonnollista” ja “poikkeavaa” seksuaalisuutta ja sukupuolessa elämistä 
• Koska “luonnollinen” seksuaalikäyttäytyminen on vaikeaa (???), ihmisiä nykyään ohjataan “poikkeavuuksien” suuntaan jos heillä on seksuaalisuuden alueella tällaisia vaikeuksia, vaikka erityisesti sukupuolen osalta “poikkeavat” eli “transseksuaalit” (hyvin vanhanaikainen termi) tulevat usein murhatuiksi (!) ja muuten kuolevat ennenaikaisesti, joten tämä ns. kannustaminen homouteen ja transsukupuolisuuteen oli miehen mielestä itse asiassa sitä, että halutaan eugeniikkaa toteuttamalla poistaa sateenkaari-ihmiset maailmasta niin että he (me) itseään toteuttaessaan joka tapauksessa kuolevat – taustalta kuulsi läpi selvästi eheytysterapiamyönteinen suhtautuminen, ja eugeniikkapuheetkin olivat silkkaa Puolimatkaa

Kaiken tämän kuuntelemisen takia voin fyysisesti pahoin ja jouduin poistumaan kahvilasta aiemmin kuin olin suunnitellut. Mietin, että sanoisin jotain, mutta jos joku on noin syvällä konservatiiviuskonnollisuuden ja salaliittomeiningin sävyttämässä maailmankuvassa, mitä voi oikein sanoa – kun on itse vahvasti vielä tunteiden vallassa – niin että tilanteeseen tulisi jotain järkeä? Onneksi miehen kanssa keskustelua käynyt nuori oli aika sanavalmis ja haastoi joitain hänen näkemyksiään, aistin ettei tämä ottanut kaikkea sanottua sellaisenaan. Mies itsekin tiesi olevansa marginaalissa ja sanoi, että mielenterveyden ammattilaisten keskuudessa on yhteinen rintama hänen näkemystensä vastaisessa suhtautumisessa. Silti jäi ahdistamaan. Tuntuu, että olisi pitänyt sanoa jotain, jotta se nuori (tai miehen seurassa ollut lapsi, ilmeisesti hänen omansa) olisi kuullut toista näkökulmaa siihen tilan vievään miltei katkeamattomaan paasaukseen.

Miehen monologeista tuli mieleeni heti Naomi Kleinin loistava tietokirja Kaksoisolento, jonka lukemisessa olen nyt loppumetreillä. Tietyissä miehen käsittelemissä asioissa oli jopa mukana totuuden siemen: masentunut ei useinkaan saa parasta mahdollista hoitoa, ja paradoksaalisesti juuri terapiaprosessia edistää paranemisen tahto, joka mahdollistaa kommunikaatiossa tarvittavan rehellisyyden ja avoimuuden. Mutta hänen loppupäätelmänsä olivat vääntyneet aivan todellisuudelle vieraiksi. Klein käyttää käsitettä “pipikointi” Philip Rothin romaanin pohjalta kuvaamaan tällaista toimintaa, joka on salaliittoteorioiden hallitsemassa ns. peilimaailmassa yleistä. On tärkeää, että tieteen, taiteen ja median piireissä uskalletaan käsitellä myös vaikeasti hahmottuvia, ristiriitaisten mielipiteiden kohteina olevia asioita, jotka joka tapauksessa vaikuttavat ihmisten elämään – koska tyhjä tila täyttyy kyllä, ja lopulta joku muu halukas käsittelee. Valtaa vaikeissa kysymyksissä ei pidä antaa tiedevastaisuudelle, salaliitoille ja fundamentalismille.

Viime päivät on uutisoitu eheytyshoitojen kieltämiseen tähdänneen kansalaisaloitteen käsittelystä eduskunnan lakivaliokunnassa. Kokoomuksella on heinäkuulta puoluekokouspäätös eheytyshoitojen kieltämisessä, mutta äkkiä takki tuntuu kääntyneen. HS kertoi pari päivää sitten, että “lakivaliokunnan kokoomusjäsenet Aleksi Jäntti, Mari Kaunistola, Pihla Keto-Huovinen ja Susanne Päivärinta ovat valiokunnan kesäkuisessa kokouksessa kannattaneet mietinnön valmistelemista siten, että kansalaisaloitteen ehdotus lainvalmistelutoimiin ryhtymisestä hylätään.” Paljastavimpia jutussa ovat edustaja Jäntin kommentit: ”Kokoomus haluaa viedä ehdottomasti asiaa eteenpäin. Mutta kun tullaan siihen, mikä on hallituspuolueiden kanta, täytyy muistaa, että tässä toimitaan yhdessä hallituksena”. Hallituksen tilanne on nyt, että se on täysin Kaikkien Asioiden Ministeri Purran panttivankina, ja erityisesti kokoomus puolueena on kokonaan perussuomalaisten takataskussa vailla omaa tahtoa muissa kuin talousoikeistolaisen linjan mukaisissa kysymyksissä. Ihmisoikeuksien edistäminen katoaa pyörteenä viemäriin. Hallituksen yhteinen toiminta tulee parhaiten esille perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien eduskuntaryhmien puheenjohtajien kommenteissa. HS kertoo KD:n Peter Östmanin todenneen, että “kansalaisaloitteen narratiivi eheytyshoidoista vaikuttaisi olevan liian yksipuolinen.” PS:n Jani Mäkelä puolestaan näkee eheytyshoitojen kieltämisen yksilönvapauskysymyksenä: “En lähtisi sitä kieltämään, että mitä asioita ja miten ihminen halutessaan voi omalla kohdallaan terapioida”.

Näkemys “vapaudesta” eheytyshoitojen yhteydessä on todella kyseenalainen. Useimmiten eheyttämiseen painostetaan uskonnollis-konservatiivisissa yhteisöissä. Ihminen, joka on elänyt koko ikänsä tällaisessa yhteisössä ja jonka lapsuudenperhe kuuluu siihen, saattaa kokea, että hänen ainoa mahdollisuutensa jatkaa elämäänsä yhteisössä on mennä eheytyshoitoihin ja yrittää pyristellä eroon homoseksuaalisuudestaan tai transsukupuolisuudestaan. Taustalla on pelko tutun ja turvallisen yhteisön hylkäämäksi tulemisesta.

Eräs tärkeimmistä opeista elämässäni on ollut se, että silloin kun päätöksiä tekee tai jättää tekemättä pelon takia, ei ole itsensä puolella, ei tee hyvää itselleen eikä lopulta muillekaan. Terveimmät päätökset ihminen tekee rakkaudesta. Jos joku väittää, että menee eheytyshoitoihin vapaaehtoisesti rakkaudesta perheenjäseniinsä, konservatiiviseen yhteisöönsä ja jumalaansa – niin, mitä siihen voi todeta? Haluaisin silloinkin sanoa, että on tervettä erillisyyttä huomata, ettet ole vanhempiesi kaksoisolento (tästäkin Naomi Klein kirjoittaa teoksessaan) eikä sinun tule noudattaa kaikessa heidän arvojaan. Sinulla on oikeus olla rakastettu ja hyväksytty ympäristössäsi silloinkin, kun toteutat seksuaalisuutta ja sukupuolessa elämistä oman luontosi mukaisesti. Minusta mikään yhteisö ei ole sen arvoinen, että tekee näin kokonaisvaltaisten ruumiillisten kokemusten ja molemminpuolisen rakkauden etsimisessä itselleen hallaa, kuolettaa itsestään ominaisuuksia ja mahdollisuuksia täyteen elämään. Rikkomaton-kansalaisaloitteen perusteluissa todetaan: “Useat psykologiset ja lääketieteelliset organisaatiot, kuten Suomen psykiatriyhdistys, Suomen Psykologiliitto, American Psychological Association, American Medical Association, Royal College of Psychiatrists ja American Psychoanalytic Association ovat yksiselitteisesti irtisanoutuneet eheytyshoidoista niiden haitallisuuden vuoksi.” Maailmalla tilanne on nyt, että eheytystoimintaa rajoitetaan lailla ainakin 14 maassa. Pohjoismaista toiminnan ovat lailla kieltäneet jo sekä Islanti että Norja. Mikähän ihme oikein on se “toinen narratiivi”, jota KD:n Östman kaipailee tämän lisäksi? Jumalsuhteeseen minulla ei ole omakohtaista kommentoitavaa, mutta olen ymmärtänyt, että monet uskonnolliset sateenkaari-ihmiset ovat löytäneet sovun olemuksensa ja uskonsa välillä, eikä se ole edellyttänyt itsensä muuttamista “eheyttämällä”.

Eheytyshoitojen puolustaminen on tiedevastaista toimintaa.

Meihin queer-ihmisiin kohdistuu väkivaltaa, koska patriarkaalinen, konservatiivinen ajattelu kannustaa sitä meihin kohdistamaan, ja monet meistä voivat huonosti, koska kohtaamme erilaista syrjintää ja kelpaamattomuuden osoituksia yhteisöissä jo lapsuudesta asti. Tästä on olemassa paljon tutkimuksia ja tietokirjoja: englanniksi lukevat voivat tutustua esim. Alan Downsin The Velvet Rageen tai Matthew Toddin Straight Jacketiin. Suomeksi voi lukea vaikkapa Olli Stålströmin väitöskirjaa Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Sen sijaan, että meitä yritettäisiin “eheyttää” toisenlaiseksi kuin ytimeltämme olemme, yhteiskunnan pitää keskittyä vähentämään väkivaltaa ja syrjintää. Meidän on myös kuultava ääniä siitä, millaisin erilaisin tavoin voimme elää mielekkäästi kokonaisina, itseämme toteuttavina ihmisinä, joilla on monenlaisia reittejä rakentaa hyvää elämää.

"Mistä uskot sen johtuneen, että sinulle kävi niin?"

Ihmiset ovat kirjani julkaisun jälkeen kysyneet useamman kerran, minkä uskon olleen kohtaamani kouluväkivallan syynä. Miksi juuri minä?

Mielestäni olen kirjoittanut siitä kirjassa niin perusteellisesti kuin silloisella osaamisellani kykenin. Ymmärrän, että kyse on usein jonkinlaisesta halusta saada tietoa aiheesta “kokemusasiantuntijalta”. On polttava tarve saada sen helvetillisen rakennelman purkamiseksi tarkka ohjeistus – jollaista kirjassani kieltäydyn antamasta, koska ohjeiden laatiminen on minusta muunlaisten asiantuntijoiden työtä, ei kaunokirjailijoiden.

Kun kuulen sen kysymyksen, adrenaliini virtaa minussa. Pakene–taistele? Pakoon lähteminen ei toistaiseksi ole ollut sopiva vaihtoehto näissä tilanteissa. Olen heti puolustuskannalla, ja yritän pidätellä kiukkua, kun vastaan. Eiväthän ihmiset yleensä tarkoita pahaa, muistutan itseäni, vaikka luottamustani on luoja sentään elämäni aikana koeteltu. Silti nuo kysymykset tuntuvat tunkeutumiselta rajojeni sisälle. Loukkaavilta. Toistuvasti minusta tuntuu, että kysymyksellä syy halutaan palauttaa ominaisuuksiini moittivalla tavalla: liian kiltti, liian herkkä, liian puolustuskyvytön. Aivan kuin kysyjät ajattelisivat tarjoavansa minulle uuden oivalluksen tuomalla tällaisia seikkoja esiin ja haluaisivat oikeasti sanoa suoremmin: “Oletko katsonut peiliin”? Johon voisin vastata, että olen, tuhansia kertoja. Ja sen jälkeen voisi jopa tulla vielä kysymys: “Oletko aivan varmasti katsonut tarpeeksi peiliin, kun sinua kerran näin pitkään on vaivannut tämä trauma tällä tavoin?”

Olen mennyt näissä tilanteissa enemmän tai vähemmän lukkoon. Olen pystynyt hädin tuskin hallitsemaan itseäni ja sanomisiani. Olen pelännyt tuhoutuvani, en yhtään vähempää. Nyt voin kirjoittamisen tarjoaman hitaan ajattelun tilan ansiosta rauhassa todeta: syyn etsiminen peilistä ei ole minulle tippaakaan uutta. Se kela on pyörinyt päässäni vuosien varrella ympäri ja ympäri: “kaikki oli omaa syytäni, ansaitsin kaiken mikä minulle tapahtui, olisin voinut pysäyttää sen minä hetkenä hyvänsä, jos vain olisin ollut parempi ja onnistunut tekemään asioita paremmin.” Syyllisyys on yksi tutuimmista tunteista elämässäni. Muutama vuosi sitten katsoin elokuvan Manchester by the Sea, ja se oli minulle aivan liikaa, toivon melkein etten olisi koskaan nähnyt sitä – yleensä ihmiset sanovat näin kauhuelokuvista, mutta tämä ei ollut sellainen, vaan draamaelokuva syyllisyyden kanssa elämisestä.

Syyllisyys on monta kertaa meinannut tuhota minut, painaa pinnan alle ja hukuttaa. Kolmen vuoden terapialla, kirjoittamisella ja turvallisten läheisten läsnäololla olen saanut itselleni uimataidon, jolla pysyn pinnalla sellaisinakin hetkinä, kun jostain ilmestyy näkymätön käsi valmiina katkaisemaan etenemiseni.

Brian J. Roan kirjoittaa esseessään Manchester by the Seasta ja omasta syyllisyydestään liittyen ystävänsä kuolemaan. Hänestä elokuva näyttää rehellisimmin sen, että syyllisyys on lopulta kokijansa omassa päässä: tämä kokee, että haluaa hyvittää tapahtuneen maailmalle syyllisyydellään, haluaa istua läpi tietynlaisen vankeusrangaistuksen. Lain edessä ei Roania eikä elokuvan päähenkilöä Leetä tuomittu. Ihmiset ympärillä kertovat moneen kertaan, että heidän ei pidä syyttää itseään, koska sellaisia virheitä, mitä he tekivät, tapahtuu ihmisille jatkuvasti.

Kouluväkivalta on sillä lailla hähmäistä – erityisesti painottuessaan henkiseen väkivaltaan – että se on vaikeasti tunnistettavissa, kuten kaikki henkinen väkivalta joka sisältää manipulaatiota. Kohteeksi joutuva ei ehkä tilanteissa ymmärrä itse, että se mitä hänelle tehdään on väärin ja ilkeää, koska hän saattaa lähtökohtaisesti uskoa kyseisten ihmisten hyvyyteen, vielä silloinkin kun ei enää kannattaisi. Siksi puolustautuminen on hankalaa. Jos sen tekee vasta jälkikäteen, voi saada niskaansa syytöksiä: "olisit sanonut aiemmin, mitä nyt enää valitat, olisin kyllä lopettanut". Paitsi että ei välttämättä ole mitään syytä uskoa, että toinen olisi lopettanut silloin, vaan tilanne olisi voinut eskaloitua yhä pahempiin loukkauksiin ja jopa fyysiseen väkivaltaan. Olen kokenut syyllisyyttä siitäkin, miten pelkäsin fyysistä väkivaltaa niin paljon, että annoin viimeisen sanan heidän suunsoitolleen "provosoimatta". Toisaalta minulla oli syytä pelätä, koska näin vierestä, miten "ärsyttävänä" pidettyä suulaampaa luokkalaistani hakattiin. Kerran olin itse väkivaltatilanteen sisällä, osallistuin siihen, kuten olen osallistunut henkiseen väkivaltaan levittämällä ilkeitä juoruja, koska yritin epätoivoisesti päästä parempaan asemaan hierarkiassa, yritin saavuttaa enemmän suosiota, jollaisen uskoin kuuluvan minulle, ajattelin tarvitsevani sitä, koska jokin minussa sijainnut tyhjä paikka jonka olemusta en vieläkään ymmärrä, ajoi siihen. Suosion tavoittelu ajoi minut myös viettämään aikaa kiusaajien kanssa vielä silloinkin kun siinä ei ollut mitään järkeä, koska he olivat manipuloineet minua ajattelemaan, että he pystyisivät tarjoamaan minulle hierarkiassa paremman aseman, vaikka lyhyiden hyvien hetkien jälkeen aina uudelleen tapahtuneet teot, haukkuminen ja lyttääminen, todistivat päinvastaista. 

Olin lapsi, joka oli väkivaltakierteen loppuvaiheessa joutunut manipuloiduksi jo monta vuotta. Ihmiset saattavat joutua manipuloiduiksi vielä aikuisinakin, mistä kertoo esimerkiksi Ylen artikkeli. "Manipuloija on usein hyvin taitava käyttämään valtaa, ja tilanteisiin saattaa olla hankala puuttua", kertoo psykologi Nina Lyytinen jutussa. "Olen älykäs ihminen ja siitä huolimatta annoin tämän kaiken tapahtua. Tulin huijatuksi", ihmettelee haastateltu nainen, jonka puoliso oli manipuloinut hänet avioehdon allekirjoittamiseen ja halunnut pian sen jälkeen eron. Tätä vasten joku voisi minulle argumentoida, että "sinähän tulit silloin toisten lasten manipuloimaksi". Kuka väittää, ettei jo lapsi osaisi manipuloida? On vanhempia, jotka ovat pulassa lapsensa kanssa, koska tämä pyörittää koko perhettä vaatimuksillaan, eikä tilanne aina purkaudu ilman osaavan ammattilaisen apua. On piirrettävä rajat, jotta manipulointi ei ryöstäydy käsistä. Yhteisöön kasvattaminen alkaa vanhempien toimista. Sen jälkeen mukaan tulevat ammattikasvattajat, valmentajat, erilaiset viranomaiset. He ovat aikuisia, heillä on vastuu tilanteesta. Se lukee laissa.

Voin yrittää puhua ja kirjoittaa itseäni järkevin argumentein ulos tästä, mutta kun syyllisyys on kerran asettunut taloksi, se ei helpolla poistu. Siitä kertovat myös Manchester by the Sea, Roanin essee ja Katriina Huttusen Surun istukka -romaani, joka kuvaa surua ja syyllisyyttä tyttären itsemurhasta. En ole jäänyt tarkoituksella syyllisyyden keskelle kuten viimeksi mainitun teoksen kertoja, vaan pyrin liikkumaan eteenpäin, haluan tehdä monenlaisia asioita elämässäni, haluan rakastaa ja tuottaa hyviä asioita läheisilleni, se on tapani elää. Välillä syyllisyys hyökyy minuun, välillä häpeä lyö kasvoille hallitsematta. En voi sille mitään, enkä koskaan tule pääsemään näistä tunteista kokonaan irti. 

Syyllisyydellä on sellainen ominaisuus, että koska se on pahimmillaan todella sietämätön tunne – ja oikeastaan sen kuuluukin olla, koska se ei ihmisten toiminnan jäsentäjänä ole turha ja ihan liian överiksi menevä samassa mittakaavassa kuin häpeä – sen usein haluaa siirtää pois omasta niskastaan, ja helpoimmin niin tapahtuu toisen harteille laskemalla. Miltei kaikilla meistä on ollut elämässämme jokin rooli kouluväkivaltaan liittyen, ja omaa asemaansa, sitä että on aikanaan tehnyt oikein, haluaa puolustaa viimeiseen asti, koska ajatus "vääriin" ratkaisuihin päätymisestä aiheuttaa helposti häpeää. 

Tosiaan, häpeä – voiko kyse olla sittenkin siitä? Vanha kunnon häpeä taas kulman takana vaikeasti kielellistettävänä? Voiko olla, että kysymyksen kuullessani häpeän ajatusta siitä, että toinen näkisi kiusaamisen syynä oman passiivisuuteni, sen etten kyennyt aktiivisilla toimillani katkaisemaan kierrettä? En kiellä, etteikö häpeällä olisi jokin rooli tunnevyyhdissä. Toisaalta mukana oli taas syy, ja koska kyse on syystä, sen paikoilleen asettamisesta, siitä seuraava tunne on ensisijaisesti syyllisyys, ei häpeä. 

Syykysymysten esittäjistä osa oli lukenut kirjani, osa ei – mutta mitä todennäköisimmin he eivät olleet lukeneet Iida Rauman Hävitystä. Teos ilmestyi vuosi ennen Ruumiin ylittävää ääntä, ja jos olisin tajunnut, olisin taitellut esikoiskirjavuoteni ajaksi paperilapulle takataskuuni tekstin, puheenvuoron, jossa romaanihenkilö A polttaa karrelle kaiken, mitä kouluväkivallan uhreiksi joutuneita syyllistävissä hirveissä kasvatusoppaissa on sanottu:

“Siksi uhri on aina syyllinen, A sanoi, siksi syöpäpotilaan pitää kiinnittää kukkamerkki rintaansa, siksi työttömiä pitää rangaista heidän työttömyydestään, hulluja hulluudestaan, jotta muut ihmiset voisivat kuvitella olevansa suojassa, ja epäilemättä myös hänen luokkalaisensa pitivät häntä erilaisena juuri siksi, jotta ne voisivat olla varmoja siitä, ettei niille itselleen voisi ikinä käydä samoin. Epäilemättä juuri siksi kiusaamisoppaiden kirjoittajatkin pitivät. Estoniasta pelastuneet raportoivat ystävien ja tuttavien alkaneen karttaa heitä, A sanoi. Hän itsekin yritti karttaa itseään. Koska tuntui liian raskaalta myöntää, että kovin vähän oli hänen hallinnassaan, A sanoi. Että juuri mikään ei ollut hänen hallinnassaan. Lohdullisempaa oli ajatella, että pahat asiat tapahtuivat tarkoituksella, että ne olivat hänen syytään, ja että jos hän yrittäisi riittävän lujasti, hänelle kävisi hyvin.”

Hallinnan tarpeesta on, tälläkin kertaa, parempi päästää irti. Silloin pääsee lähemmäs rehellisyyttä. Hallinta on ihmisten keksimä tarina, ja totuus on sen ulkopuolella.

Voisiko tilanteessa auttaa hyväksyminen?

1. Ihmiset eivät yleensä tietoisesti tahdo pahaa kysyessään syytä.

2. Minusta tuntuu pahalta kuulla se kysymys: tunnen syyllisyyttä, suuttumusta, epäonnistumista, huonommuutta.

Nämä asiat ovat molemmat olemassa yhtä aikaa. Ehkä sen toteaminen antaa tilan keskustelulle. Kohtaamisille, joissa voimme hoitaa toistemme haavoja sen sijaan, että kiskoisimme niitä enemmän auki.

Kirjailijapuheenvuoro SeAMKissa 10.4.2024

Eilen vietin iloista iltaa kotimaisten kirjasomeaktiivien järjestämän Blogistania-äänestyksen palkinnonjakotilaisuudessa. Palkinnot jaettiin niin fiktiosta, tiedosta, käännöksistä kuin lasten- ja nuortenkirjoista. Esseekirjani Ruumiin ylittävä ääni tuli toiselle sijalle Blogistanian Tieto -äänestyksessä. Se sai minut miettimään kovasti tuota kategoriaa – mitä on "tieto". Ohjenuorani oli kirjoittaa kaunokirjallinen esseeteos. Samalla kirja on "nonfiktiota", kuten englanninkielisessä maailmassa sanotaan. Halusin sanoa asioita tästä maailmastamme. Kirjastoluokkana on monessa paikassa 32.31, selkeä tietokirjaluokka, se tuntuu vaikealta, vaikka "naisen ja miehen asema yhteiskunnassa" onkin kirjan ydintä. Esseekirjojen "kaatoluokan", 04:n kanssa pystyn kyllä hyvin elämään. Essee on lajien välissä, lainaa molemmilta puolilta, se on väistämättä hybridinen. Suurin osa Ruumiin ylittävän äänen esseiden ensimmäisistä versioista syntyi vuonna 2020, jolloin luin myös Minna Salamin teoksen Aistien viisaus. Erityisesti kohta, jossa hän kirjoittaa taiteista, tuntuu osuvan siihen, mitä pyrin tavoittelemaan taide-esseistiikalla joka hyödyntää paljon henkilökohtaista tunteiden ja tuntemusten kokemusta: "Tietoa ei pidetä jonakin, johon voi päästä käsiksi ja jota voi arvioida esimerkiksi taiteiden ja niihin liittyvien tunteiden, aistien ja kehollisen kokemuksen kautta. Taiteisiin yhdistetään lahjakkuus mutta ei tietoa. Ja kuitenkin taide soveltuu todellisuuden selittämiseen, koska se vangitsee todellisuuden sisältäpäin. Taide selittää ihmisyyttä, koska ihmisten olemassaolo on esteettistä. Ihmiset eivät ole vain järkeileviä ja ajattelevia olentoja vaan myös tuntevia ja fyysisiä olentoja. Taiteen avulla voi ymmärtää ja muuttaa todellisuutta aivan kuin kvantitatiivisen tiedonkin avulla." Ehkä voin Minna Salami oppaanani hyväksyä, että kirjoittamani teos on (myös) tietokirja. 

Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on kohdannut viime aikoina purevaa kritiikkiä. Sen ydin on, että oman elämänsä käyttäminen kirjojen sisältönä on tylsää ja tällaisilla kirjailijoilla ei ole osaamista eikä mielikuvitusta. Halusin tutkiskella tätä jo kirjassani, osittain omaelämäkerrallisessa esseekokoelmassa, eri puolilta. Mietin etäännyttämisen keinoja, kun käytin kokoelmassani julkaistussa “Kirjoituksen minä”-esseessä hän-muotoa: kerroin “Tuomaksen” tekemisistä. Käyttämälläni kertojaratkaisulla halusin kysyä, mitä autofiktiossa merkitsee, että romaanihenkilöllä on kirjailijan nimi? Onko joskus tarpeen kutsua kirjaa romaaniksi vain “säädyllisyyden takia”? Kirjan julkaisun jälkeen olen miettinyt sitä, miten toisaalta myös ei-fiktiivisessä asiatekstissä voi piiloutua henkilökohtaisine kokemuksineen. Klassikkoesimerkki tästä on Susan Sontagin 70-luvulla ilmestynyt laaja essee Sairaus vertauskuvana, josta New York Timesin kriitikko sanoi, että teos vain säädyllisyyden vuoksi teeskentelee olevansa tutkimusteksti. Oikeasti sen syntyyn oli vahvasti vaikuttanut Sontagin oma sairastuminen rintasyöpään. 

Toimittaja ja esseisti Kristiina Sarasti kirjoitti teoksestani Imagessa julkaisussa “Medusan äänet”-esseessään: “Sanallistamalla omaan mieleensä ja ruumiiseensa kiinnittyneitä traumamuistoja Aitonurmen esseeminä pyrkii rakentamaan uudelleen ihmisyyttään. Kaltoinkohtelijat ovat kaventaneet hänen olemisensa ja ajattelunsa tilaa, mutta kirjoittamalla oman totuutensa hän voi tulla näkyväksi omilla ehdoillaan.” 

Maailman epäkohtia esille tuovassa kirjallisuudessa henkilökohtainen on ollut poliittista jo pitkään. 

*** 

Muutama vuosi sitten koin pakottavaa tarvetta kirjoittaa siitä, miten ahdas mieskuva on näkynyt omassa elämässäni. Tekstiä syntyi käsin kirjoittamalla vihkoon. Menemällä tarpeeksi syvälle yksityiseen tekstistä tulikin yhteiskunnallista. On paljon miehen roolissa vaikeutta tunteneita ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet väkivaltaan, kilpailuun, kovuuteen, fyysisyyden arvostamiseen henkisten saavutusten yli. Kyllästyneet siihen, että kiusaamiskulttuuri on jonkinlainen normi, ja meidän jokaisen olisi muka pakko sietää piruilua, ilkeilyä – suoraan sanottuna vittuilua – arjessamme, tai muuten olemme tylsiä. Olin kyllästynyt myös siihen, että näin sosiaalisen median keskusteluissa jatkuvasti tällaisten ilmiöiden vähättelyä: miehet, jotka usein olivat vähintään keski-ikäisiä, pilkkasivat niitä, jotka asioista kertoivat, koska he eivät näitä asioita maailmassa nähneet – eivät osanneet nähdä, tai kieltäytyivät näkemästä. Näiden kokemusten kirjoittamisesta syntyi lopulta kirjani päätösessee, “Myrkytettyjä miehisyyksiä”. 

En tahdo poistaa piikittelevää huumoria maailmasta kokonaan. On selvää, että sen suunnalla on kuitenkin merkitystä. On eri asia, kohtaako piikittelyä ministeri laillisessa mielenosoituksessa vai lapsi koulun pihalla. Uskon, että jokainen ajattelukykyinen ihminen pystyy tämän sisäistämään, mutta välillä tuntuu, että tietyt tahot haluavat hämärtää tällaisiakin itsestäänselvyyksiä, koska eivät halua päästää irti kiusaamiskulttuurista. Heillä on usein tavoitteena järjestyksen palauttaminen sellaiseksi kuin se oli Suomessa vuosikymmeniä sitten: naiset kotiin, pois julkisen elämän päättävistä rooleista, miehet kyseenalaistamattomiksi “patriarkoiksi” niin perhepiirissä kuin yhteiskunnassa. Kiusaamalla saa alistettua ihmiset rooleihin, joista he eivät pääse eteen- eikä ulospäin. 

Miesten ja naisten välille avautuvista arvokuiluista on kirjoitettu viime aikoina paljon eri lehtijutuissa. Monesti kansan syvien rivien keskusteluissa kuulee syytettävän tilanteesta sitä, että feminismi olisi mennyt liian pitkälle (kyllä, olisin voinut jättää väliin asian tutkiskelun vauva.fi:n “aihe vapaa”-osion keskusteluketjua lukemalla). Mediassa aihetta käsiteltiin viimeisimpänä Hesarissa pari päivää sitten. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist sanoi jutussa: “Nuoret miehet ovat kokeneet, että heille nyt ei ole luvassa sitä tulevaisuutta, joka heille on luvattu tai joka heille miehinä kuuluisi. Koetaan, että oma status heikkenee. Mielipaha on kanavoitunut siihen, että syytetään naisia, vähemmistöjä ja maahanmuuttajia.” Ajattelen, että tällainen mielipahasta seuraava syyttely on olennainen merkki puutteista tunnetaidoissa ja syvemmän ajattelun kyvyssä – ihmiset joutuvat vihan kierteeseen. Monet miehet eivät ympäristössään ole saaneet kovin hyviä eväitä näiden asioiden kehittämiseen, niitä ei ole pidetty heidän kasvatuksessaan ja – erityisesti miesvaltaisessa – sosiaalisessa ympäristössään tärkeinä. Jutussa tuotiin esiin, että sukupuolten erkaantumisen syyt liittyvät myös talouteen, jonka huonot ajat lietsovat vihaa. Kirjoittaja viittasi tutkimukseen, jonka mukaan “naisten oikeuksien vastaiset asenteet olivat voimakkaimpia miehillä, jotka pitävät julkisia instituutioita epäreiluina, asuvat työttömyyden nousun uhkaamilla alueilla ja kohtaavat kilpailua työpaikoista.” Tämä kuvio on omalla tavallaan todella ymmärrettävä. Silti sen lopputulosta ei pidä hyväksyä. Ne ovat kaksi eri asiaa, mikä mielestäni tuntuu usein julkisessa keskustelussa unohtuvan. Ei pidä pudottaa hanskoja ja ajatella, että “siellä ne nyt ääriajattelevat ja suoltavat vihapuhetta, näin tässä vain on käynyt”. Tämän toteaminen johtaa helposti vain syyttelyyn, että kuka on tehnyt asioita väärin vuosia sitten tai tekee väärin nyt, mikä on pois ratkaisujen hakemisesta. 

Miten saamme taloudellista eriarvoisuutta purettua? Miten saisimme arvokkuuden kokemuksia aikaan syrjäytymisvaarassa oleville? 

Ajattelen, että sosiaalisessa mediassa ja muualla yhteiskunnassa vallitseva aggressio johtuu piilotetuista tunteista, usein häpeästä. Siihen on päästävä käsiksi, mutta se ei tapahdu pakottamalla, sillä pakko voi vain lisätä suojamuurien rakentamista. Tunnetaidoista puhuttaessa on käytettävä kieltä, joka on lähestyttävää erilaisille ihmisille. Usein tunteiden käsittelyä painotettaessa voi kuulijasta tuntua siltä, että hänen pitäisi olla valmis sanoittamaan vaikeita henkilökohtaisia tunteita kenelle tahansa heti. Näinhän asia ei ole. Omasta kaveripiiristäni muistan ainakin pari tapausta, joissa kaveri kertoi toiselle – molemmat olivat teini-ikäisiä poikia – vaikeasta perhetilanteesta, joka oli johtanut hänessä todella epätoivoiseen olotilaan. Silloin riitti, että pyysi kaverinsa viikonlopuksi luokseen yökylään, tai ihan vaan lähtemään syömään – hetkeksi pois neljän seinän sisältä ikävän tilanteen keskeltä. Ei tarvinnut puhua suoraan siitä, mitä on tapahtunut ja miltä se itsestä tuntuu, tarvitsi pelkästään olla läsnä ja suunnata keskittyminen hetkeksi johonkin ihan muuhun. Tällainenkin toisen ihmisen tilanteen huomioiminen on tunnetaito. Toisaalta kirjoitin lähellä kirjani loppua: “Miehet, puhukaa toisillenne. Puhukaa siitä, mikä on parasta. Puhukaa siitä, mikä on pahinta. Kaivakaa reitti toistenne ytimiin asti.” Halusin tällä kannustaa miehiä syvempiin ystävyyssuhteisiin, sillä monilla ystävyydet jäävät helposti pinnallisiksi, jolloin tunteita käsitellään vain puolison kanssa, mikä kasaa emotionaalista taakkaa erityisesti heterosuhteissa naisen niskaan. Olen kuullut elämässäni monta kertaa miesten tuskailevan sitä, että miesten välisessä keskustelussa kaikki käännetään heti vitsiksi ja naureskeluksi, mikä ei auta kuulluksi tulemiseen vaikeissa asioissa, vaan vähentää kohtaamisen tuntua. Olen kuullut elämässäni monta kertaa naisten (ja muidenkin miesten kanssa seurustelevien) tuskailevan sitä, että he joutuvat kannattelemaan tunnetaitoja parisuhteissa ja aloittamaan kaikki tunteita koskevat keskustelut, eikä mies suostu näkemään ollenkaan, miten tunteet vaikuttavat sellaiseenkin toimintaan, jota tämä itse pitää järjellisenä. 

Tämä kuvio pitää saada purettua. En ajattele, että miesten on ruoskittava itseään. Tilanteeseen vaikuttavat taloudellisen eriarvoisuuden rakenteet, erityisesti puutteet tarjottavassa tuessa, jos lapsi kasvaa köyhyyden keskellä. Toisaalta voi vaikuttaa se, että aikuisilla ei ole ollut resursseja opettaa tunnetaitoja ja monisyisiä sosiaalisia taitoja; ongelmia ovat voineet aiheuttaa myös puutteet neuroepätyypillisyyden tunnistamisessa. Myötätunto, toinen toisemme avoin kohtaaminen – ja konkreettiset rahalliset resurssit esimerkiksi keskusteluapuun ja kouluttautumiseen. Näitä pitäisin rakentavina ratkaisuina. 

*** 

Tunnetaitoja tarvitaan myös työelämässä. Tuntuu, näin karkeasti jaoteltuna, että tässä alkaa näkyä sukupolvien välinen ero: millenniaalit ja z-sukupolvi vaativat työpaikalla tunnetaitojen hyödyntämistä ja sensitiivistä suhtautumista ihmisten erilaisiin tilanteisiin, kun boomereiksi kutsuttu sukupolvi taas ei pidä sellaista olennaisena, vaan ajattelee että työyhteisössä tarvitaan pelkkää järkeä ja “asioista keskustelemista asioina” kylmän viileästi. Koska tunteita ei kuitenkaan voida ihmisten välisessä toiminnassa välttää, niiden sivuuttaminen voi johtaa töksäyttelyyn tai henkilökohtaisten asioiden puimiseen loukkaavalla tavalla ilman rajoja. Soisin, että työpaikoilla järjestettäisiin koulutusta traumatietoisesta työotteesta sekä asiakkaita että kollegoja kohdattaessa. Haluan sanoa kaikille, jotka ovat aloittamassa työelämäänsä, että teillä on oikeus olla kertomatta vaikeita henkilökohtaisia asioita työpaikalla – vain esihenkilöllä on oikeus tietää sellaisia asioita, jotka vaikuttavat konkreettisesti työn tekemiseen. Samalla toivon teidän tiedostavan, mitkä mielen sisäiset mallit ja reaktiotavat vaikuttavat sekä teidän itsenne että kollegojenne ja asiakkaidenne toimintaan. Muuten päädytään pahimmassa tapauksessa vahvistamaan ihmisten traumakokemusten vaikutusta. 

Yhteisöllisyydestä puhutaan nykyään paljon. Minusta tuo puhe menee välillä mustavalkoiseksi, jolloin alkaa vaikuttaa siltä, että kaikki ihmiset olisivat ekstrovertteja ja voisivat hyvin jatkuvassa keskusteluyhteydessä ja vuorovaikutuksessa, kun vaan lähtisivät ulos ovesta ja sulkisivat läppärinsä ja älypuhelimensa. Mutta toiset meistä tarvitsevat yksinoloa enemmän kuin toiset. Jotkut meistä ovat hitaasti lämpeneviä, tarvitsevat aikaa, että uskaltavat liittyä porukkaan ja varsinkin sanoa siellä jotain. Joidenkin pitää saada tarkkailla ensin rauhassa, ennen kuin he kokevat olevansa valmiita lähtemään mukaan toimintaan. Suosittelen lämpimästi Marika Riikosen kirjaa Yksin, kiitos toiseksi näkökulmaksi nykypäivän yhteisöllisyyspuheelle. Ihmisissä on jo pienestä lapsesta saakka temperamenttieroja, ja hermostollinen virittyneisyytemme voi erota myöhemminkin esimerkiksi traumakokemusten vuoksi. Tämä on muistettava myös työelämässä, esimerkiksi kirjastoissa ja kulttuuritoiminnassa. 

Mietitään vaikkapa kirjaston lukupiiriä. Miten suhtaudutaan ihmisiin, jotka haluavat tulla vain kuuntelemaan keskustelua, ja heille on esimerkiksi autismin kirjon tai traumataustan vuoksi valtava kynnys lähteä siihen omalla äänellään mukaan? Sallitaanko sellainen? Voiko lukupiirissä olla vain kuuntelemassa kirjallisuuskeskustelua samalla tavalla kuin kuuntelisi kirjailijahaastattelua? Kirjasta keskustelu voi olla intiimiä ja käsiteltävät aiheet todella herkkiä, mistä kertoo se, että on olemassa erikseen kirjallisuusterapia. Välillä kirjassa esille tulevat asiat voivat olla jollekulle liikaa, jolloin ihminen voi joutua väliaikaisesti vetäytymään keskustelusta – tällaisellekin olisi hyvä sallia ymmärtäväinen tila. 

Olennainen kysymys on myös, saako tapahtuman kävijä istua turvallisen tuntuisessa takarivissä ilman, että kehotetaan monta kertaa tulemaan edemmäs istumaan? Aina kauempana istuminen ei ole vain tavanomaista suomalaista häpeilyä, vaan ihminen voi kokea hermostolleen aivan liialliseksi istua tapahtumien keskipisteessä ja hänen patistamisensa voi johtaa pahimmillaan henkiseen romahdukseen. Kielellä on merkitystä ja asioiden ilmaisutavoilla eroa. Voisiko sanoa vaikka, että “jos pystytte, haluaisitteko istua lähempänä, koska etummaisissa penkeissä kuulee paremmin ja se on esiintyjälle mukavampaa”? Asioiden syiden ja seurausten sanoittaminen on käytössä lasten ja nuorten parissa työskentelyssäkin, eikä tällainen huomaavaisuus, rehellisyys ja avoimuus ole huonoksi aikuisten kanssakaan. Äänensävyn ei tarvitse olla paapovan lässyttävä, vaan asiallinen ja neutraalisti tietoa välittävä. Tapahtumatoimintaa on kirjastotiloissa jatkuvasti enemmän ja enemmän, mikä aiheuttaa ongelmia joillekin asiakkaille, jotka toivovat kirjastolta hiljaista tilaa. Voisiko ääntä aiheuttavan tapahtuman aluksi kuuluttaa myös, missä osassa kirjastoa pystyy jatkamaan mahdollisimman hiljaista työskentelyä, vaikka ääntä ei täysin pääsekään pienimmissä kirjastotiloissa pakoon? Jo pyrkimys huomioida tällaiset asiat tuottaa paremman ilmapiirin, niin ettei julkisen tilan tarjoaja päädy vahvistamaan rakenteellista syrjintää. Muistakaa, että teillä on oikeus pyytää työpaikalla koulutusta esimerkiksi sensitiivisestä erilaisten ihmisryhmien kohtaamisesta tai traumatietoisesta työotteesta. 

*** 

Kristiina Sarasti kirjoitti Image-esseessään kirjastani: “Suuntaa tulevaan voi löytää myös taiteesta. Esimerkiksi transtaustaisen laulaja-lauluntekijä Anohnin laulu ilmaisee Aitonurmen esseeminän mukaan niitä tunteita, joita normien puristus voi normeihin sopimattomissa herättää, ja yhdistää kaikki ne, jotka nuo tunteet tunnistavat. Hän etsii itsekin vastaavaa ‘ruumiin ylittävää ääntä’, joka ilmaisisi itsen ydintä, antaisi omat merkitykset ruumiissa olemiselle ja houkuttelisi hengenheimolaisia taajuuksille.” Sarasti lainasi virkettä kirjan nimiesseestä: “Kun on synnyttänyt itsensä äänellään, avautuu ruumiillekin uusia tiloja olla.” 

Taiteella on parhaimmillaan korjaavaa voimaa. Toisaalta taide on arvaamatonta, sen vaikutuksia ei voi ennakoida, eikä sen sisältöä voi hallitusti suunnitella hyvinvointivaikutuksia aikaansaavaksi – taiteilijoita ei voi vaatia osoittamaan sellaista heidän tehdessään teoksiaan. Joskus hyvin yllättävä lause, ääni tai liike, joka jonkun toisen ihmisen lukemana, kuulemana tai katsomana menisi neuraalina ohi, saattaa toiselle olla järisyttävä ja johdattaa syvien, kätköön jääneiden tunteiden, muistojen tai kokemusten luo. Kirjasto ja muut kulttuurilaitokset ovat mitä parhaita paikkoja taiteen edistämiseen ja puolestapuhumiseen. Teillä on ammattilaisina arvokas rooli, kun saatte johdattaa ihmisiä näiden käänteentekevien kokemusten äärelle.

Jäästä murtautuva mies

Koska euroviisuesitys on kokonaisuus, katson ensin pintaa: miltä lavalla näyttää. Käärijä on bolerossa, jonka hihojen Satu Erra kuvaa esseessään olevan ”yhtä aikaa maskuliiniset muskelit ja prinsessamaiset puhvit”, tanssijoiden asut ovat pinkit. Värimaailmaa eivät hallitse harmaa tai sininen – ystäväni, jonka lapsi on juuri aloittamassa päiväkodissa, tuskaili miten siellä poikalapset on yleensä puettu näihin kahteen väriin. Ehkä lasten tämänhetkisellä Käärijä-fanituksella on potentiaalia laajentaa väripaletin käyttöä?

Kappaleen alkupuoli on rankka: viikon vaatimukset ovat rankkoja, huvienkin täytyy olla rankkoja, jotta saa tuhottua jäisen ulkokuorensa – puhuja tiedostaa, että jäämiehisyys ei ole hänelle tavoiteltavin olemisen tila. Ensin juomista on pidettävä kiinni kaksin käsin, kuulijalle välittyy puristaminen rystyset valkoisina, kuoresta murtautuminen ei ole helppoa. Tällaisella ”perusmättömeiningillä” moni elää, eikä huomaakaan miten viikot sen parissa kuluvat, ja puristuksen voimaan havahtuu vasta pudotessaan tuolilta: sairastuminen, voimien pettäminen, mielen särkyminen. Puhuja tuntuu ajattelevan, että on pakko jaksaa – kuin mies.

Saan suurta nautintoa kohdasta, jossa Käärijä laulaa ”wou” ja tapahtuu biisin käänne. ”Wou” tuntuu sisuskaluissa asti, se on lähellä subliimia, hetki jolloin rakkaus maailmaa kohtaan iskee. Vaikutuksen voi saada aikaan kovalla nousuhumalalla, kyllä – mutta myös paikoiltaan liikuttavalla taidekokemuksella, romanttisella rakastumisella, yhteyden hetkellä keskustelussa samanhenkisen kanssa, psykedeeleillä, uskoontulolla, nirvanaan astumisella. Äijämäisen mättömeiningin soidessa räpähtävä kännisanoitus ponnistaa Käärijän omasta musiikillisesta taustasta, mutta laajenee syvemmäksi, kun aistii sanojen, musiikin ja esityksen muodostamaa moniväristä (mies)ruumiillista kokonaisuutta, jonka ytimessä on käännös riemukkaan tanssipopin puolelle. Lavashow’n alkupuolella Käärijä pitelee tanssijoitaan lieassa, puristus on tässäkin läsnä; jälkipuoliskolla ote irtoaa ja mies alkaa tanssia, hän ratsastaa tanssijoillaan, nousee heidän avullaan ilmaan, he kaikki tanssivat yhdessä.

”Tänään oon se mies, tänään oon se mies” nousee tässä viitekehyksessä kappaleen tärkeimmäksi elementiksi, jonka euforisuutta toisto kasvattaa harkitusti. ”Se mies” on mielestäni juuri sellainen uusi mies, jota hahmottelen mm. kirjani lopussa, utopiamies, joka ei pelkää maailmaa vaan on kiinnittynyt siihen, hän on osa ruumiillista todellisuutta, kaataa päälleen samppanjaa, hän on kokenut käännöksen, ylittänyt itsensä, irtautunut rankasta ylityönteosta ja puristavista ahtaista vaatimuksista. Lopussa kappaleen alun raskas meininki palaa, ja tosiaan, viikko alkaa uudestaan vaatimuksineen, mutta kun Cha cha chan kuuntelee toisen kerran, on jo tieto toisesta olemisen tavasta ja olemuksessa palanen ”sitä miestä”, joka voi milloin vain tulla uudelleen esiin. Pitää löytää itselleen sopiva keino murtaa jää.

Tuomas Aitonurmi

Kiitos inspiraatiosta Satu Erra (HS) ja Vesa Rantama (Kritiikki näkyy)!