Ehdottomasta rakkaudesta vapauttava raivo

Olen viime aikoina ollut kiinnostunut epämiellyttävistä päähenkilöistä. Auli Mantilan Neitoperho-elokuvan päähenkilö Eevi on täysin impulsiivinen, tekee mitä haluaa, ja jos joku sanoo hänelle “ei”, tulee turpaan ja lujaa. Ensin hän vaikuttaa yksinkertaisesti sekopäältä, todella pelottavalta hahmolta, koska ihminen joka on valmis tekemään mitä vaan saadakseen haluamansa ja joka kostaa aina jouduttuaan torjutuksi on ajatuksena pelottava. Kauhistuttavakin – elokuvan trillerimäisyys muuttuu loppumetreillä kauhuksi, kun katsoja pelkää Eevin ilmestyvän nurkan takaa valmiina tappamaan kaiken tieltään. Vastoinkäymisten sarjan myötä Eevin väkivaltaisuus muuttuu yhä rajummaksi, kunnes mitään pidäkkeitä ei ole. Paskaksi vaan ja palamaan –  mutta merkittävää on, että päähenkilön tarina ei pääty hänen sytyttämäänsä tulipaloon. Liekkien loimutessa Eevillä onkin äkkiä mahdollisuus paeta tuhon kierrettään, irrottautua siskostaan ja vanhasta elämästään.

Elokuva ei onneksi tyrkytä suoria selityksiä päähenkilön mahdottomalle käytökselle, mutta vihjeitä se tarjoaa monta. Se, miten siskon läsnäolo on ainoa asia, joka saa hänet muistamaan. Miten hän haluaa vimmaisesti saada uusia muistoja. Elokuva puhuu muistojen tärkeyden puolesta, sillä ilman niitä kaikki on kaaosta, ihminen ei tiedä miten on toimittava pitkäjänteisten tavoitteiden eteen eikä miten elää pettymysten kanssa, vaikka se palkitsisi lopulta: ihmiset eivät katoa luotasi, jos et käyttäydy jatkuvasti mahdottomalla tavalla ja jyrää halujesi takia muita väkivalloin tieltäsi. Tällaista jatkumoa Eeville ei ole muodostunut. Jotain on tapahtunut lapsuudessa. Taustalla soi 60-luvun musiikki, vaikka elokuvassa ollaan 90-luvulla. Eevi väittää vanhempiensa kuolleen, mutta onko niin oikeasti, jää epäselväksi – heidän paikallaan on aukko. Kun tulipalo riehuu lopussa, kuuluu elokuvan ääniraidalla lasten ääniä. Lapsuus on poltettu pois, ja vasta tällä kertaa Eevi pääsee todella pakoon ja tekemään matkaa itsenäisesti. Hän käskee sisarensakin mennä pois, vaikka aiemmin on tarvinnut tätä vimmaisesti. 

Virkistävää, että päähenkilön sisko Ami on lesbo, mutta siitä ei tehdä minkäänlaista teemaa. Ami on heistä se “kunnollinen” – ja samalla läheisriippuvainen mahdollistaja Eevin sekoiluille. Hän selittelee poliisillekin tilannetta parhain päin Eevin varastettua ja kolaroitua hänen autonsa, kunnes hänen kumppaninsa puuttuu lopulta peliin. Jollain lailla sisarukset ovat olleet toisiinsa sidottuja tarinoilla, joita Eevi käskee Amin kertoa hänelle, oletettavasti heidän lapsuudestaan. Sitominen motiivina tulee esille jo alun bdsm-valokuvissa, joita Eevi katselee siskonsa työpaikalla, ja loppupuolella Eevi sitoo vangikseen vanhemman naisen, joka on hänen kyytiinsä liftanneen miehen naisystävä. Liftarimies torjuu Eevin ja siinä ei tietenkään käy hyvin; Eevi paheksuu miehen parisuhdetta, jossa nainen on paljon vanhempi. Sitominen tuntuukin liittyvän yhteiskunnan naiskuvaan – Eevi muuttuu sidotusta sitojaksi? Vangiksi joutunut vanhempi nainen kerää perhosia, ja siipien repeily Eevin varomattomassa käsittelyssä tuntuu viittaavan siihen, että hän itse on se rikkoutunut perhonen, joka rikkinäisyyttään osaa tuottaa vain väkivaltaa, vaikka yrittää saada elämäänsä jotain kaunista. Lopulta vangitut perhoset täytyy polttaa kokonaan. Ahtaan ja ahdistavan naiskuvan täytyy palaa tulessa, ja polttajaksi sopii “epämiellyttävä nainen” – tätä ajatusta vasten hänen raivonsa alkaakin äkkiä tuntua ymmärrettävältä. Sen on päästävä ulos, mutta se on patoutunut liian pitkään, kantautuu jostain kaukaa, vuosien ja sukupolvien takaa. Infantiililtakin näyttävä feministinen raivo voi olla välttämätöntä, jotta vangitut pääsevät vapaiksi. 

Silloin kun raivonpurkaukset vaikuttavat muihin ihmisiin, seurauksista tietenkin on vastattava lain ja etiikan puitteissa. 

Kuten Janne Rosenqvistin kritiikki toteaa, Eevi haluaa omistaa kohtaamansa ihmiset, päättää heidän kohtalostaan. Ilmentääkö elokuvassa nähtävä omistamisenhalu nykyihmisen pakottavaa tarvetta saada kaikki halunsa kohteet omakseen? Tilanne on 90-luvun jälkeen kärjistynyt entisestään, ja rajaton ahneus näkyy uutisissa päivittäin brutaalilla tavalla. Fasistiset tai fasismia peesaavat johtajahahmot haluavat omistaa valtiollisen päätöksenteon (Trump), sosiaalisen median keskustelun (Musk, Zuckerberg), verkkokaupanteon (Bezos). Voiko tämän tuhon kierteen pysäyttää?

Eevi ei ole synkassa oman ruumiinsa kanssa: heti elokuvan alkumetreillä baarissa hän kaataa kuumaa ruokaa päälleen ja polttaa kätensä. Lopussa hän pakenee metsään – tulee tavallaan yhdeksi ympäristönsä kanssa ryömiessään maassa pitkin pensaita. Lopulta ihminen omistaa vain ruumiinsa, joka on luontoa. 

Omistushalu voi kytkeytyä myös siihen, että ihminen, joka ei varhaislapsuudessaan hoivasta riippuvaisena ole tullut kunnolla huomioiduksi, kaipaa aikuisenakin ehdotonta rakkautta. Kaipuusta seuraa ahdistunut kujanjuoksu, jonka aikana todellisimmat tunteet ovat piilossa mutta silti olemassa ruumiissa, ja ne voivat purkautua miten sattuu, pahimmillaan räjähdyksinä. "Aikuisina me emme tarvitse ehdotonta rakkautta – –. Se on lapsen tarve, jota ei myöhemmin enää voida tyydyttää", kirjoittaa psykologi Alice Miller. 

Alussa Eevi sanoo siskolleen rakastavansa tätä, mutta Ami ei vastaa mitään. Lopussa Ami sanoo Eeville rakastavansa tätä, mutta Eevi ei vastaa. 

Ehdotonta rakkautta kaipaava etsii turvallisuutta taholta, joka ei voi sitä luvata. "Rakkauden harjoittaminen ei tarjoa turvapaikkaa. Asetumme alttiiksi menetykselle, kivulle, tuskalle. Asetumme alttiiksi sille, ettei elämä ole omissa käsissämme", kirjoittaa filosofi bell hooks. 

Ehdottoman rakkauden sijaan tärkeää on tulla nähdyksi kokonaisena.

Onko Eevi koko ajan sotkenut nähdyksi tulemisen siihen, että hänen sallittaisiin tehdä kaikki haluamansa asiat? Lopussa hänen kasvonsa valaistuvat etsijän taskulampusta, hän on valokeilassa ja hymyilee – onko se hullun hymyä vai onnea siitä, että hänet on löydetty? Väkivaltaisten tekojensa jälkeen hän ei voi enää paeta. Kenties ensimmäistä kertaa hän on jollekulle juuri siinä hetkessä kaikkein tärkein tavalla, joka antaa todellisen mahdollisuuden elää.

Tuhon kierre pysähtyy.

Tuomas Aitonurmi

_______________________________

Neitoperho (1997)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Auli Mantila 

Rooleissa: 

Leea Klemola – Eevi  

Elina Hurme – Ami 

Henriikka Salo – Amin naisystävä 

Robin Svartström – Liftari 

Rea Mauranen – Liftarin naisystävä 

Alice Miller: Lahjakkaan lapsen draama (WSOY 1994, suom. Mirja Rutanen)

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (niin & näin 2018, suom. Elina Halttunen-Riikonen)

Testosteroni konservatiivisen mieskuvan aseena

Juttu testosteronista Hesarissa, otsikkona "Myrkytöntä miehuutta". Punainen hälytysvalo syttyy päässäni. Se voimistuu, kun näen kirjoittajan nimen.

Artikkelin alkupuoli vaikuttaa viileän asialliselta. Se kertoo, mitä testosteroni saa ihmisruumiissa aikaan ja millaisia vaikutuksia sillä on miehissä ja naisissa, kun tutkitaan suuria ihmisjoukkoja. Teksti huomauttaa, että vaihteluakin on.

Sukupuolia on tekstissä tiukasti kaksi. Se ei Annikka Mutaselta yllätä. Palaan teemaan myöhemmin. 

Seuraavaksi artikkeli siirtyy miesten käyttäytymisen analyysiin. "Osa ihmistieteilijöistä kiistää, että biologialla olisi merkittävää vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen." Ookei. Punainen valo vilkahtaa taas kerran. Mukaan tulee haastateltavaksi sukupuolentutkimuksesta väitellyt tutkijatohtori Henri Hyvönen. "On vain yksi maailma, ja kaikkien tosiasiaväitteiden pitäisi mahtua samaan avaruuteen, jos ne ovat tosia”, hän pyörittelee, ja pyörittelen silmiäni samassa tahdissa abstraktin virkkeen kanssa. Seuraavaksi onkin lainattava koko kappale, koska voi pojat. 

Toksisen maskuliinisuuden käsitettä Hyvönen ei pidä hyödyllisenä tutkimuksessa eikä muutenkaan. 

”Siihen liittyy moralistinen viba”, hän sanoo. Hyvösen mielestä käsite leimaa suuren osan ihmisistä haitallisiksi, jopa pahoiksi. 

Itse hän ei halua määrittää, millaisia miesten pitäisi olla. 

Usein puhe toksisesta maskuliinisuudesta sisältää kehäpäätelmän. Toksinen maskuliinisuus on sitä, että miehet tekevät pahaa itselleen ja toisille, ja syy on tuo samainen toksinen maskuliinisuus. 

Käsite on populaarin feminismin suosiossa, mutta miestutkimuksen keskeisiä käsitteitä se ei ole, Hyvönen sanoo.

Punainen valo syttyy pysyvästi, ylikuumenee, alkaa nousta savua.

Olisi edes sanonut suoraan sen, mitä oikeasti tarkoittaa: käsitettä käyttävät ajattelukyvyttömät bimbot, jotka ovat selanneet liikaa instaa. 

Toksisen maskuliinisuuden käsite on tosiaan kohdannut kritiikkiä viime vuosina. Milloin joku pitää sitä Amerikasta napattuna ilmauksena, jota ei ole mitään syytä käyttää Suomessa. Milloin joku typistää sen käyttäjät "populaarifeministeiksi". Olen käyttänyt muotoilua "Myrkytettyjä miehisyyksiä" esseessäni, joka ilmestyi osana kokoelmaa Ruumiin ylittävä ääni (2023). Mutasen artikkelin otsikko on muotoiltu jännästi esseeni otsikon antiteesiksi. Google Scholar antaa "toxic masculinity"-fraasihaulla noin 22 000 tulosta, jotka eivät tosiaan ole nopeallakaan selailulla vain käsitteen kritiikkiä ja sanojen käytön pyörittelyä, vaan se on otettu myös vakavasti. "Toksinen maskuliinisuus"-haku antaa 97 tulosta. 

Ajattelen myrkytetyn maskuliinisuuden syntyvän siitä, että raa’an voiman käyttäminen ja pelolla hallitseminen on läpi historian nostanut yhteiskunnissa valta-asemiin toksisenmaskuliinisesti käyttäytyviä, ja pysyäkseen vallassa he pyrkivät nostamaan arvoasemiin yhteiskunnassa kaltaisiaan, jotka toimivat samalla tavalla kuin he, eli noudattavat kovia arvoja edistääkseen alistavia ja hierarkkisia malleja. 

Arvoliberaalimmaksi muuttunut kulttuuri on alkanut pitää negatiivisena julmaa voimankäyttöä ja nostanut näkyville ja vallankäyttäjiksi enemmän pehmeiden arvojen mukaisesti toimivia ihmisiä. Siitä johtuu vastareaktio feministien tavoitteita kohtaan. 

"Oikeanlaisen maskuliinisuuden" vahtimisen voi havaita jo koululaisten keskuudessa. Tuija Huuki kirjoittaa tutkimusartikkelissaan "Poikien suosiontavoittelu ja väkivalta koulun sosiaalisen kentällä" (teoksessa Leimattuna, kontrolloituna, normitettuna – seksualisoitunut ja sukupuolistunut väkivalta kasvatuksessa ja opetuksessa, 2003):

Pojat yrittivät esittää itsensä mahdollisimman toimintakykyisenä oppilasryhmässä sekä tavoitella siinä arvostettua maskuliinisuutta. Hierarkian huipulla oleva maskuliinisuuden hegemoninen malli määritti sen, mikä on hyväksyttyä ja arvostettua ja mikä ei. Tämän mallin tunnusmerkkejä olivat muun muassa urheilullinen/atleettinen kyvykkyys, koodin mukainen pukeutuminen, huimat ja uhkarohkeat temput, sääntörikkeet, huumori, statusesineet sekä eron tekeminen feminiinisenä pidettyyn. Arvostetut asiat liittyivät väkivaltaan osana monimutkaista prosessia, jossa määriteltiin, ylläpidettiin ja uusinnettiin hierarkiaa sekä kontrolloitiin sen jäseniä.

Mallin tunnusmerkit itsessään eivät ole ongelma. Ei se, että joku poika on urheilullinen ja tekee huimia temppuja. Myrkyllisiä ovat tavat, joilla poikajoukko uusintaa hierarkiaa ja kontrolloi jäseniään. 

Erittäin laimea ”[p]itäisi myös löytyä tilaa olla hiljainen ja tuumaileva poika”-nyökkäys tuntuu Mutasen jutussa pakoteltulta ja onnistuu kontekstissaan lähinnä vähättelemään sitä, että valtaosa poikaporukoissa tapahtuvasta kiusaamisesta ja kouluväkivallasta johtuu toksisesta maskuliinisuudesta. Käyttäytymismalleista, jotka valuvat aikuisilta pojille. Aikuiset miehet toimivat maskuliinisuuspoliiseina toisiaan vahtien. Maailmassa vallitseva puhe siitä, miten miesten on oltava sellaisia ja naisten tällaisia, tarttuu lapsiin. Lähde: jäljet kehossani, eletyt kokemukseni, näkemäni, kuulemani ja lukemani kokemukset, tekemäni havainnot pohjautuen monivuotiseen ajatustyöhön, jota voi arvioida vaikka esseekirjastani. Sukupuolentutkijat ovat tehneet vuosikymmeniä työtä näiden rakenteiden analysoimiseksi. ”Oikeanlaisen mieheyden” vaatimukset alistavat erityisesti hegemonisen maskuliinisuuden normista erottuvia. Minä ja monet muut, jotka olemme poika- ja mieskulttuureissa joutuneet silmätikuiksi erilaisuutemme takia, voimme kertoa monia tapoja, miten. Väkivaltaista käytöstä poikien keskuudessa tutkineet voivat kertoa, miten. Tuija Huuki kirjoittaa artikkelissaan: 

Poikien väkivalta oli osittain hyvin hienovaraista ja sulautui osaksi normaalina pidettyjä poikana olemisen käytänteitä. – –  Toisia alentava huumori, leikkitappeluiksi kutsuttu toiminta, väkivallan uhka, huiputukset sekä tyttövihamielisyys ja homofobinen toiminta olivat poikien keskuudessa yleisiä. Poikien ja tyttöjen välinen tykkäämispeli, poikien suhtautuminen työvälineisiin, sosiaalisesti sopeutumattomien poikien toiminta sekä poikien tilan, kehon ja äänen käyttö suhteessa muihin oppilaisiin sisälsivät usein väkivaltaa ja loukkasivat kohteena olevien oikeuksia. Valta-asema selvästi toi turvaa suosituimmille pojille em. tilanteissa. Häviäjiä olivat koulun arjessa ensisijaisesti toisarvoistetut pojat ja tytöt.

Maskuliinisuuksia on monia. Jotkin niistä ovat tuhoisia sekä yksilölle että hänen ympäristölleen. Samanlaista tuhoa voi aiheuttaa myös myrkky. Ei myrkky ole minkään olennon ainoa määrittävä ominaisuus. Myrkky voi tulla esiin vain tietyissä äärimmäisssä tilanteissa. Toksisen maskuliinisuuden tapauksessa myrkyn kaataa joku aktiivisesti sekaan – siksi käytin esseeni otsikossa muotoilua "myrkytettyjä". 

Harmittaa, millä tavoin Mutasen teksti puhuu työväenluokkaisista miehistä: "Nakkikioskilla kahakointi ei nosta keskiluokkaisten miesten osakkeita, vaan he kilpailevat statuksesta työelämässä. Joissakin työväenluokkaisissa alakulttuureissa fyysisyydellä on suurempi merkitys." Kuvaus typistää heidät öykkäröiviksi nakkikioskitappelijoiksi, vaikka työväenluokan kulttuureihin on kuulunut myös itsensä sivistäminen lukemalla, jotta omia oikeuksiaan pystyy ajamaan paremmin. Se, miksi tällainen kulttuuri haurastuu työväenluokkaisiksi käsitettävissä ympäristöissä, olisikin oma asiansa puitavaksi. Mutta nyt en kävele sivupolkua sinne. 

Kyllä, pidäkkeetön fyysinen toiminta on eräs osa työväenluokkaisia ympäristöjä; niin on myös yhteistyö, kunnioittava käytös tovereiden kesken, toisiin tukeutuminen ja voiman löytäminen ryhmäytymällä. Voiman käyttäminen itselleen merkityksellisellä ja parhaimmillaan muita elävöittävällä tavalla olisikin kaikille suotavaa. 

Lopulta punainen valo ylikuumenee niin pahasti, että räjähtää sirpaleiksi. 

Mutasen tekstin spekulointi poikien testosteronin määrän vähentämisestä lääkityksellä on pelkkää trollausta ja kiusantekoa. Se kohdistuu erityisesti hegemonisen maskuliinisuuden ongelmista puhuneisiin feministeihin. Hormonisäätelypuheen tarkoitus on todennäköisesti näpäyttää myös transihmisten oikeuksia ajavia. Mutasella on nimittäin kirjoittajana aiempaa historiaa anti-gender-liikkeen ja transvastaisten tahojen myötäilyssä, kuten Tiina Tuppurainen blogissaan on ansiokkaasti osoittanut. Mutasen vuoden 2021 HS-kolumnissa on mm. lause: ”Osa transaktivisteista ja heidän kannattajistaan on tehnyt asialleen massiivisen vahingon yrittämällä aggressiivisesti kiistää koko biologisen sukupuolen merkityksen."

Testosteroniartikkelin myötä näkemys tarkentuu entisestään. Mutasen tekstien ääni toistaa kritiikittä anti-gender-liikkeen viestiä ja ajaa yksisilmäisellä sukupuolijauhamisellaan konservatiivisen ajattelun intressejä.

Kun tutkin Mutasen artikkelissaan monesti viittaaman testosteronikirjan kirjoittajan, Carole Hoovenin mediaesiintymisiä, huomaan tämän olevan transvastainen "biologisen sukupuolen" lipunkantaja, joka on esiintynyt niin Joe Roganin podcastissa kuin Fox Newsilla. Hoovenin mielestä meneillään on "maskuliinisuuden vastainen liike", joka vahingoittaa poikia ja miehiä. 

Evoluutiopsykologinen ajattelu hiipii Mutasen artikkeliin viimeistään tässä kohdassa:

Voidaanko väkivaltaisuutta vähentää estämällä rajuja leikkejä, nujuamista ja kilpailua jo lapsena?

Osa vanhemmista kieltää lapsiltaan pyssyleikit. Monella koulun pihalla ei saa enää leikkiä kukkulan kuningasta, jossa pyritään lumikasan huipulle ja tönitään muita alamäkeen. 

Hoovenin mielestä kaikille nisäkkäille tyypillisten peuhu- ja riehumisleikkien kieltäminen ei todennäköisesti ole hyödyllistä eikä järkevää. 

Kun esimerkiksi urosrotilta estetään kokeissa tällainen leikki, ne eivät opi hallitsemaan aggressiivisia impulssejaan vaan kasvavat aggressiivisemmiksi. Ilman leikkiä kasvaneet rotat eivät osaa tehdä yhteistyötä eivätkä vastata sopivalla tavalla sosiaalisiin vihjeisiin. Eivätkä ne onnistu pariutumaan, Hooven kertoo kirjassaan. 

En tiedä, miten tarkasti rottien käyttäytymiskokeista voi vetää johtopäätöksiä ihmisen toiminnan tutkimiseen, mutta epäilyttävältä tuntuu. Joku asiantunteva tutkija voi toki kommentoida tätä alle. Nähdäkseni siteeratussa kohdassa menevät puurot ja vellit sekaisin evoluutiopsykologialle tyypillisellä tavalla. Tieteenalan tavoista tutkia ihmisen käyttäytymistä voi lukea lisää esimerkiksi Oskari Onnisen Long Play -artikkelista "Aurajoen Darwin", joka käsittelee näkyvintä kotimaista evoluutiopsykologia, Markus J. Rantalaa. 

Evoluutiopsykologian vaikutus Annikka Mutasen toimittajantyössä on tullut esiin jo 25 vuotta sitten. Vuonna 2000 hän on kirjoittanut HS-jutun "Mielikin on evoluution tuote", joka pyörittelee esimerkiksi tällä tavoin:

Voiko ihmisen kieltä, yhteistyötä, seksiä ja jopa moraalia selittää ihmisen esihistorian avulla? Ei, vastaa sivistynyt ihminen. Hän on kuitenkin vain 8000 vuotta vanhan kulttuurin tuote. Maanviljelyksen ja kirjoituksen taidot eivät ole sen vanhempia. 

Dna-tutkimus todistaa, että niin sanottua sivistystä edeltää kahdeksan miljoonaa vuotta, jotka esi-isämme elivät ensin ihmisapinoina ja sitten metsästäjä-keräilijöinä. Kumpi jakso painaa ihmisen mielessä ja käytöksessä enemmän?

Mitähän sivistystä vastaan kirjoittaja kohdassa tarkalleen varjonyrkkeilee? Vuosimiljoonaiset perinteet ja apinoiden maailman käytännöt ovat häntä kuitenkin kiinnostaneet jo neljännesvuosisata sitten. Henkilökohtaisista ajatusmaailmoistaan on vaikea päästä irti tiedetoimittajankaan. 

Miessäälistä pitäisi luopua, toteaa Henri Hyvönen "Myrkytöntä miehuutta"-jutun lopuksi. Paradoksaalisesti tekstin kokonaisuudesta huokuu päälaelle taputtelun eetos: ei ne tappelevat ja nujakoivat pojat vaan voi itselleen mitään, koska testosteroni, joten niitä pitää ymmärtää ja oppia elämään niiden logiikalla tai tulee turpaan. 

Kun meillä ylipäätään on olemassa kulttuuri, meidän pitää pystyä toimimaan kehittyneemmin kuin ensimmäisenä läpi hermostomme sinkoutuva impulssi käskee. Mutanenkin yrittää jutun alussa nostaa esiin, että pitää ymmärtää hormonejaan, jotta voi toimia paremmin – mutta kovin monipuolisia keinoja siihen teksti ei esitä. Ne pitäisi saada harrastamaan urheilua ja menemään naimisiin ja hankkimaan lapsia, näyttävät artikkeliin nostetut positiiviset toimintatavat kuuluvan. Anti-gender-liikkeen propagandan toistamisen lisäksi Mutasen aiempi Hesari-tuotanto on noussut esiin moralistisesta yksiavioisen parisuhteen puolustamisestaan, kuten Antroblogin perusteellisesti erittelevä teksti näyttää.

Lasten saaminen korostuu jutun lopussa todennäköisesti aivan tarkoituksella: kätevä tapa korottaa heteroydinperhemalli muiden yläpuolelle. Nykymaailmassa on muitakin keinoja rauhoittaa miesten käyttäytymistä.

Tunnesäätelytaitojen opettelusta ei liene kenellekään haittaa. Mahdollista olisi myös korostaa ystävyyksien merkitystä. Miten ihmiset löytävät antoisaa keskusteluseuraa ja positiivisia yhteisen tekemisen muotoja? Miten miehet saa kohtaamaan tiloissa, joissa pääasiana ei ole kännien vetäminen – ettei sitten tulisi niitä laskuhumalaisia baarijonotappeluita? Miten korostaisi sitä, että yhteisissä tiloissa voi toimia tavalla, joka mahdollistaa omia tavoitteita mutta ei samalla tallo muita jalkoihinsa?

Kukkulan kuninkaan pelaaminen itsessään ei koskaan ollut ongelma. Lumikasaa pitkin oli hauska liukua tai kieriä alas. Pieleen meni silloin, kun jotkut alkoivat pelata tönimällä muita niin rajusti, että se sattui. Nyrkkeilyssäkin on sääntönsä, jotka pätevät kehässä; sen ulkopuolella vallitsevat toisenlaisen maailman odotukset ja tavat. En haluaa elää sellaisessa maailmassa, jossa on aivan sallittua mätkiä toisia lujaa heti tilaisuuden tullen, ja kukin meistä vain odottaa seuraavaa iskua. Miten silloin syntyy tilaa, jossa oppii luottamaan toisiin?

Positiivisena huomiona, jonka pystyn itsekin allekirjoittamaan, näen testosteroniartikkelin toteamuksen: "Sosiaalinen ja turvallinen yhteiskunta, jossa on vähemmän kamppailua ja enemmän yhteistyötä, vähentää taistelunhalua."

Mitähän perustulon ottaminen käyttöön tekisi väkivallan määrälle ja turvallisuudentunteelle yhteiskunnassa?

Keskenään hyvin erilaisten miesten pitäisi monissa tilanteissa kyetä tulemaan toimeen toistensa kanssa. Olen kuullut solvauksia läpi elämäni, koska olen toisten mielestä vääränlainen mies. Vuosia sitten minulla oli pitkät hiukset, mikä herätti monenlaisia kommentteja. Joskus ulkonäkö altisti väkivallalle. Pilottitakkiin pukeutunut miesoletettu, jolla oli kaljuksi ajeltu pää, otti minut kiinni huutaen ”äläs pitkätukka mene minnekään” ja löi sitten kasvoihin ja iski polvella otsaan. Kai senkin voisi joku laittaa testosteronin piikkiin, mutta kannattaako?

Anti-gender-liikkeen vaikutukset näkyvät parhaillaan Yhdysvaltojen nykyjohdon ankaran transvastaisessa politiikassa. Kuten kirjailija Aura Nurmi somessa totesi: jotkin Handmaid's Talen tapahtumat ovat jo todellisuutta amerikkalaisille transihmisille. Monien henkilöpaperit eivät enää kelpaa, eivätkä he pysty matkustamaan maahan. Tiukka jako kahteen sukupuoleen, jotka anti-gender-ajattelun mukaan määriteltäisiin syntymässä ja joita ei saisi sen jälkeen korjata, ruokkii väkivaltaa ja alistaa myös cissukupuoliset ahtaisiin rooleihin. Kun ihmisryhmät alkavat menettää oikeuksiaan demokratian vastustajien otteissa, ei kannata kuvitella, etteikö omakin vuoro lopulta tulisi.

Tuomas Aitonurmi

Lähisuhdeväkivallasta sateenkaarisuhteissa

  

Janne Puhakan kuolema on toiminut mitä surullisimmalla tavalla keskustelun herättäjänä vaietusta aiheesta: lähisuhdeväkivallasta seksuaalivähemmistöjen keskuudessa. 

Järkytys palautti mieleeni kokemuksen vuosien takaa. Olin lähtenyt kirjoituskurssille työstämään – toistaiseksi julkaisematonta – novellikokoelmaani. Eräässä novellissa oli aiheena lähisuhdeväkivalta kahden miehen parisuhteessa. Kirjoitin sen käsitelläkseni painajaisnäkymää: mitä voisi pahimmillaan käydä, jos ihminen jolla on samankaltainen tausta kuin minulla, päätyisi suhteeseen väkivaltaisen kumppanin kanssa. Jälkikäteen katsottuna aihe oli tärkeä, tekstini vähän hölmö ja mustavalkoinen. Sen oli kirjoittanut ihminen, jolla oli suuri ilmaisun tarve mutta tietoa kovin vähän. Syyn näen kunnolla vasta nyt. Asiallista tietoa aiheesta on todella vaikea saada, sillä sitä on tuskin lainkaan. 

Kirjoituskurssilla meidät jaettiin pienryhmiin, joissa tekstejä käsiteltiin yhdessä. Sain ymmärrettävästi novellieni kirjallisista ratkaisuista kriittistä palautetta, koska en silloin ollut kirjoittajana kovin kokenut. Suuri osa kommenteista oli kuitenkin asiallisia. Kun lähisuhdeväkivaltaa käsitelleestä tekstistäni tuli puhe, eräs pienryhmän jäsen väitti kuulleensa joltakin tuttavaltaan, ihmiseltä joka työskenteli väkivaltaa kokeneiden kanssa: ”homomiehethän ovat sellaisia, että ne hakkaavat toisensa pahemmin kuin ketkään muut, koska siinä on kaksi voimakasta miestä vastakkain.”

Tällainen paikkansapitämätön, ruma huhupuhe syntyy juuri seksuaalivähemmistöjen kohtaamaa lähisuhdeväkivaltaa koskevan tiedon puutteesta. Jopa englannin kielellä sitä on vaikea kaivaa, minkä totesi yhdysvaltalainen kirjailija Carmen Maria Machado teoksessaan In the Dream House (2019). Kyseessä on eräs harvoista suuren huomion saaneista kirjoista, joissa käsitellään naisparin suhteessa tapahtuvaa lähisuhdeväkivaltaa. Amerikkalaiskirjailijoista myös Melissa Febos on kirjoittanut aiheesta esseekirjassaan Abandon Me (2017). Fiktiivisessäkin kirjallisuudessa esimerkkejä on todella vähän. Suomessa väkivalta naisparin suhteessa on ollut esillä Sofi Oksasen romaanissa Baby Jane (2005). 

Miesten välisestä parisuhdeväkivallasta en ole löytänyt kirjoja, ainakaan sellaisia, joissa aihe olisi keskiössä. Yhdysvaltalaisen Hanya Yanagiharan suositussa Pieni elämä -romaanissa (2015) seksuaalivähemmistöön kuuluva mies kokee monenlaista rajua väkivaltaa, mutta useat kriitikot ovat syyttäneet teosta kärsimyspornoksi, joka tarkastelee homoyhteisöä ulkopuolelta (ks. esim. Andrea Long Chun kritikki Vulturessa: Hanya's Boys). 

Oman kaunokirjallisen työskentelyni taustatutkimuksena olen tehnyt hakuja kirjastotietokannoista ja käynyt läpi amerikkalaisten, queer-kirjallisuudelle jaettavien Lambda- ja Stonewall-palkintojen ehdokkaat vuosikymmenien ajalta. Lähisuhdeväkivallan äärellä vallitsee hiljaisuus. 

Olen löytänyt aiheesta jonkin verran tutkimuksia, ja useimmiten niiden tulokset ovat lukumääriä ja prosentteja. Numerotkin ovat tärkeitä, mutta jos vähemmistöihin kuuluville ei kerrota, millaista arki väkivaltaisessa suhteessa todella on, ei meillä ole sille kieltä. Ainoa uhrin näkökulmasta kerrottu miesparisuhteen väkivallan tapauskertomus, jonka suomeksi löysin, oli Mari Vikmanin gradusta Väkivaltaa rakkauden varjolla – vuodelta 2001. Vikmanin mukaan myös jotkut queer-yhteisöön kuuluvat olivat tuolloin vastustaneet aiheen tutkimista. Sateenkaari-ihmisten parisuhteet, kuten muutkin elämänalueet, on pitänyt julkisuudessa esittää utopistisempina kuin ne ovat. Pelkäämme, että negatiivisten puolien esiin nostaminen sabotoi kamppailua yhtäläisten oikeuksien edistämiseksi. Hiljaisuus kuitenkin ajaa tilanteeseen, josta tietokirjailija Naomi Klein kirjoittaa teoksessaan Kaksoisolento: jos yhteisö jättää jonkin tosielämän ilmiön käsittelemättä liian vaikeana, joku muu kyllä käsittelee. Ja kyseinen taho voi väännellä asian huhujen, salaliittoteorioiden ja vihamielisten ennakkoluulojensa mukaiseksi. 

Miesten välisestä lähisuhdeväkivallasta löytämäni vähäinen tieto kertoo, että yleisin virheellinen uskomus viranomaisten keskuudessa on pariskunnan tasavertainen asema väkivaltatilanteissa. Ammattilainen, jonka pitäisi auttaa väkivallan uhreja, usein ajattelee kuten kurssilla kuulemassani väitteessä: ”ne molemmathan hakkaavat toisiaan”. Päältä katsottuna tilanne saattaa joskus näyttää siltä, kun hyökkäyksen kohteeksi joutunut yrittää puolustautua, lyö ehkä joitain iskuja takaisin, koska kuvittelee itsekin pärjäävänsä tilanteessa. Amerikkalaisesta raportista ”Lesbian, gay, bisexual, trangender, queer, and HIV-affected Intimate Partner Violence in 2012” käy ilmi, että melkein joka kolmannessa sateenkaari-ihmisten lähisuhdeväkivaltatilanteessa poliisi oli pidättänyt väkivallan uhrin. Yksittäistä tilannetta edeltänyt tuhoisa kierre jää helposti piiloon. Lähisuhdeväkivaltaa tutkineet ovat yksimielisiä siitä, että fyysistä väkivaltaa edeltää aina henkinen. 

”Alle viidennes (17 %) henkirikoksen uhreista ja hieman pienempi osuus muun väkivallan uhreista (13 %) oli kirjattuna poliisin tietoihin parisuhdeväkivallan uhrina tekoa edeltävän vuoden aikana”, kertoo valtioneuvoston kanslian julkaisusarjassa viime vuonna ilmestynyt tutkimus naisiin kohdistuneesta väkivallasta. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen lähisuhteissa kokemasta väkivallasta suuri osa jää ilmoittamatta syrjintäkokemusten vuoksi, kirjoittaa Leena Marila-Penttinen THL:n blogissa vuonna 2015. 

Kun olin kuullut törkeän väitteen kirjoituskurssin tapaamisessa, menin lukkoon. Muistaakseni kukaan muukaan ei ottanut siihen kantaa. Nykyisin ymmärrän, että kommentti oli täysin asiaton, leimasi seksuaalivähemmistöä vahingollisesti, ja minun olisi pitänyt voida tehdä tilanteesta valitus. Tapahtumahetkellä en tiennyt, kuka olisi ollut siihen oikea taho. Pelkäsin, että jos sanoisin jotain, minut leimattaisiin hankalaksi ja liian herkästi loukkaantuvaksi. Minulla oli myös syytä pelätä, että kokemukseni epäasiallisesta kohtelusta mitätöitäisiin erilaisten arvomaailmojen törmäyksenä, jollainen väistämättä aiheuttaa kommunikaatioon säröjä. 

Melissa Febos kirjoittaa esseeteoksessaan Body Work: ”Ne, jotka hyötyvät yhteiskuntamme epätasa-arvoisuudesta, vastustavat tarinoita ihmisistä, joiden kärsimykset ovat kautta aikojen johtuneet yhteiskunnan rakenteista.” (Suomennos kirjoittajan.)

Lähisuhdeväkivallasta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen keskuudessa on puhuttava. Siitä, miten esimerkiksi viranomaiset ottavat vastaan uhrit ja heidän kokemuksensa. Onko ennakkoluuloja? Onko turvallisia tilanteita puhua? Miten väkivaltakokemuksia voi purkaa? En ole löytänyt yhtään vertaistukiryhmää, joka olisi suunnattu nimenomaan sateenkaari-ihmisille. Yleisiä ryhmiä on, mutta ovatko ne meille sopivia paikkoja käsitellä näitä asioita, vai halutaanko niissä keskittyä heterosuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan? Tarvitaan tietoa, koulutusta ja kirjallisuutta. 

Miesparien keskuudessa esiintyy omanlaisiaan vaikeuksia, joista on julkaistu englanniksi tietokirjoja, kuten Alan Downsin The Velvet Rage (2007) ja Matthew Toddin Straight Jacket (2016). Homomiehinäkin olemme useimmiten kasvaneet patriarkaalisessa ja kilpailuhenkisessä kulttuurissa, jossa meitä on jo lapsuudesta asti saatettu pitää ”erilaisina”, kiusata ja väheksyä niin koulussa kuin perheissäkin. Traumatausta aiheuttaa aikuisiässä monenlaisia vaikeuksia, kuten riippuvuuksia ja mielenterveyshäiriöitä. Tästäkin on pitkään sateenkaari-ihmisten keskuudessa vaiettu, sillä tasa-arvoisia oikeuksia vastaan kamppailevat tahot väittävät usein virheellisesti, että homous tai transsukupuolisuus itsessään aiheuttaisivat ihmisissä negatiivisia luonteenpiirteitä. 

Mahdollisuuksiin hankkia oikeanlaista tukea ja hoitoa vaikuttavat myös yhteiskuntaluokka ja varallisuus. Kaikkien väkivaltaa kokeneiden tarinat eivät nouse laajasti julkisuuteen. Tampereella mies puukotti poikaystävänsä lokakuussa 2023, ja Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi hänet tämän vuoden syyskuussa murhasta. Pariskunta asui tukiasunnossa, joita tarjotaan määräaikaisina pitkäaikaisasunnottomille, päihderiippuvaisille ja mielenterveyskuntoutujille. Väkivalta ei kuitenkaan katso varallisuutta. Psykoterapeutti Alan Downs kirjoittaa The Velvet Ragessa potilaistaan, jotka ovat keski- ja ylempiluokkaisia homomiehiä, mutta traumataustansa vuoksi kärsivät erilaisista riippuvuuksista ja mielelle tuhoisista toimintatavoista. 

Vyyhtiä on pakko alkaa purkaa – myös yhteisön sisällä. Queer-ilo on tärkeä ja kaunis asia, sitä on ehdottomasti vaalittava. Kuten valtaväestölle, myös sateenkaari-ihmisille parisuhde – tai monisuhteisuus – on parhaimmillaan paljon rakkautta elämään tuova voimavara. Mutta näemmekö tarkasti ne pimeät puolet, joita ihmisten välisissä suhteissa väistämättä joskus joutuu kohtaamaan, ja osaammeko sanallistaa niitä? Ansaitsemme turvallisia ihmissuhteita, joissa kaikilla osapuolilla on hyvä olla. Siksi on tärkeää osata tunnistaa, millainen suhde on terve ja millainen ei. Carmen Maria Machado kirjoittaa In the Dream Housessa haluavansa kertoa nuorille queereille, että heitä voi satuttaa sellainenkin ihminen, joka näyttää aivan samalta kuin he. Aikuisten sateenkaari-ihmisten parisuhdearkea näkee yhä erittäin vähän kulttuurissa, kuten elokuvissa tai kirjallisuudessa. Sosiaalisen median ihmissuhdekuvasto jää usein pinnan tasolle. Mistä löydämme juuri meille sopivia elämisen malleja ja muotoja, jos niitä ei ympäristössä näy? 

Lista palveluista, joita on tarjolla väkivaltaa kokeneille, löytyy Setan sivuilta.
Lähisuhdeväkivaltaa kohdanneita sukupuolesta riippumatta palvelee esimerkiksi maksuton Nollalinja, jolle voi soittaa kellon ympäri, numeroon 080 005 005.

Toivon, että edellä mainitulle sivulle listattujen palvelujen tuottajat kertoisivat avoimesti siitä, millaista osaamista heillä on kohdata ja käsitellä muissa kuin heterosuhteissa tapahtuvaa lähisuhdeväkivaltaa, ja millaisia tiloja siihen tarjotaan. Tästä voisi olla mainintoja verkkosivuilla, blogikirjoituksia, tiedotteita. Tärkeintä on helposti lähestyttävä, kynnystä madaltava tieto ihmiselle, joka etsii apua.

Janne Puhakka ansaitsee kiitokset työstään. Hänen esimerkkinsä rohkaisi monia kertomaan avoimesti homoseksuaalisuudestaan. Hän puhui ja vaikutti urheilupiireissä, joissa vähemmistöihin kuuluvat eivät ole perinteisesti tunteneet itseään tervetulleiksi. Sille, miten hirveää on, että hän koki väkivaltaisen kuoleman, en vieläkään löydä kieltä. Otan osaa läheisten suruun. 

Tuomas Aitonurmi

Galaksijoukko

Galaksijoukko 
– eli huomioita trauman paranemisesta

Sitaatti Melissa Febosin Body Work -kirjasta kolahti tänään lujaa. Se kuuluu näin: ”– – this story I told myself was a rationalization, an exploitation of one pathology to obscure the existence of another. Which is to say, a form of denial.” Ajattelen koko ajan enemmän Deborah Levyn teoksen nimeä Things I Don’t Want to Know (suom. Mitä en halua tietää), ja miten hyvä nimi se on. Se paranee mielessäni jatkuvasti. 

Uskon, että niitä asioita on paljon, niitä on edelleen taustalla, ja on sekä kivuliasta että rikastavaa, kun oppiikin tietämään. Uskon myös, että ihmiselle on terveellistä kohdata yksi sisäinen ongelmavyyhti kerrallaan – se on jonkinlainen minän suojautumiskeino ylikuormitukselta. Kuin nostelisi elimiä sisältään vuorotellen tutkittavaksi, koska jos yhdessä on ongelma, se on selvitettävä, vaikka toisessakin olisi; olennaista on, että vaarallisimmat ongelmat tutkitaan ensin. Kompleksinen trauma on kuin monielinvaurio. Se aiheuttaa vaikeuksia paranemisprosessille ja esimerkiksi terapialle: mihin keskittyä, mistä puhua eniten? Jos ihmisen ongelmavyyhtien kokonaisuuteen (näen sen nyt mielessäni kuin osittain yhteen sulautuneen galaksijoukon avaruudessa) kuuluu esimerkiksi turvaton kiintymyssuhde, kodin ulkopuolella tapahtunut väkivalta ja nykyhetkessä vaikuttava tuhoisa ihmissuhde, mitä paranemisprosessissa lähdetään purkamaan ensin? Voi helposti ajatella, että ensimmäinen on vaikuttanut toiseen ja kaksi ensimmäistä ovat vaikuttaneet kolmanteen. Silti olennaisinta on varmasti keskittyä siihen, mikä on ihmiselle nyt konkreettisesti vaarallisinta – jos ihmissuhde on väkivaltainen, se on katkaistava. Jos näin ei ole, mutta menneisyyden väkivalta aiheuttaa ptsd-oireita jotka ovat rajuja ja vaikeuttavat arkielämää huomattavasti, niitä on hoidettava. Jos taas suurin haitta nykyisin tulee siitä, että turvaton kiintymyssuhde aiheuttaa ihmissuhdevaikeuksia, jotka sysäävät liikkeelle itsetuhoisia ajatuksia, siihen on keskityttävä. 

Parhaimmillaan paranemisen hetket ovat epifanioita. Ne saavat tuntemaan olonsa äkkiä kevyeksi kuin leijuisi maanpinnan yllä. Hetket muistuttavat mitä vahvimmin, että kannattaa elää. Silti niitä voi edeltää todella kivulias reitti, joka sisältää vastustusta, suuntaan jos toiseenkin purkautuvaa kiukkua ja itsetunnon romahduksia. Muutokset eivät ole helppoja, mutta usein ne on tärkeää käydä läpi: itseensä tutustuminen kannattaa. Se avaa uusia yhteyksiä myös ulkopuolelle, maailmaan ja toisiin. 

Luottamuksen akrobatia

Chaillot – Théâtre national de la Danse / Rachid Ouramdane: Corps extrêmes

Tanssin talo 24.9.2024  

Miten luottamus rakennetaan meihin?

Kun katsoja näkee tanssiesityksen, jonka temput ovat huimia ja ylittävät ihmisruumiin arkipäiväiset rajat, luottaako hän esiintyjiin, heidän ammattitaitoonsa, heidän luottamukseensa toisiaan kohtaan? 

Ensin extreme-nuorallakävelijä kertoo videolla, että pystyy hiljentämään mieltään vaivaavat ajatukset parhaiten seisoessaan korkeuksissa nuoralla ja pysyessään täysin keskittyneenä, jotta säilyttäisi tasapainonsa. Mitä jos hän jatkossakin tarvitsee äärikokemuksen rentouttaakseen vellovan, stressaantuneen, kehää kiertävän sisäisyytensä, ja hänen tarpeensa kasvaa loputtomiin? 

Tuuli, jota vasten nuorallakävelijä nojaa kallioiden välissä – hän pitää tasaista tuulta parempana kuin täysin tyyntä säätä. 

Miten pelko rakennetaan meihin, kysyy performanssitaiteilija Marina Abramovićin elämäkerta heti alussa. 

Mietin, miten vanhempi kommentoisi lapselleen tällaista esitystä, hyppyjä korkealta toisten käsivarsille. Korostaisiko pelkoa ja vaaraa, vai korostaisiko luottamusta ja harjoittelussa hioutuneita otteita? 

Elävälle olennolle on tärkeää tuntea tapoja, jotka tuovat suojaa. Näköeste. Lämmin peite. Kipuaistikin suojaa meitä. 

Valkoiselle seinälle kiivenneet ihmiset näyttävät maalaukselta, kun heitä on siellä monta. 

Mitä jos luottamuksen lopputulos onkin huono? Jos toinen ei otakaan kiinni korkealta putoavaa? 

Akrobaatti kertoo ääniraidalla onnettomuudesta. Hän tunsikin vain tyhjää hetkenä, jolloin olkapäiden olisi pitänyt ottaa hänen jalkansa vastaan. Se oli vahinko, kukaan ei tehnyt sitä tahallaan. Silti: miten sellaisesta tilanteesta selviää? Miten jatkaa? Ensin akrobaatti ajatteli, ettei jatkaisi enää. Ei voisi. Mutta hän oli jatkanut. 

Ehkä hän halusi jatkaa, koska rakasti liikettä, koettelua, luottamusta, ryhmäänsä. Vaikka luottamus meni, ehkä se palasi häneen uusien toistojen avulla. Ehkä hänen psyykkisen ympäristönsä piti muuttua välissä. Auttoiko siihen vain aika? 

Onnettomuudesta kertonut esiintyjä ei ollutkaan loukannut itseään törmäyksessä; hänen alleen jäänyt ihminen oli loukkaantunut pahasti. 

Syyllisyyden tunteen kanssa elämiseen ei tarjota suoria vastauksia, ja katsoja saa jatkaa etsimistä.  

Akrobaattiryhmän luottamus rakentuu toistoista. Tuhansista. Ennen ryhmään liittymistäkin sen jäsenillä on todennäköisesti ollut takanaan tuhansia toistoja. Ammattilaisuuden rakentuminen. Rakkaus taidemuotoon, rakkaus siihen mitä he saavat liikkeestä. Se on ajanut heidät tekemään tätä, lopulta. Rakkauden on oltava luottamuksen takana, tuettava kuin selkäranka. 

Seinällä roikkuessakin on mahdollista kuljettaa toisia alas ketjuna. En voi katsoa sitä itkemättä. 

Välillä ryhmä laskeutuu makuulle. Tanssijat ovat hetken vain siinä, kuviona paikallaan. 

Kauniit liikkeet syntyvät keskittymisestä, voimasta, ruumiinsa ja ympäristönsä tuntemuksesta. 

Kiipeilijä luikertaa liskomaisella tavalla pitkin seinää. Ajattelen taas Abramovićia, hänen nestemäisen tietoisuuden käsitettään: kun ajaa ruumiinsa äärimmilleen kieltäytymällä luovuttamasta, se tavallaan katoaa. Silloin tuntee yhteyden kaikkeen ympärillään. 

Entä jos ei kohtaa sellaista ryhmää, joka on valmis luottamaan toisiinsa näin? Entä jos tapahtuu jotain, mikä jättää kauas kiinni ottavista käsistä – edes mahdollisuudesta hypätä? Jos ei näe käsiä allaan ja tunne sitä luottamusta, on ymmärrettävää, että yrittää vain varovasti kiivetä pienen matkaa seinää pitkin. Silloin ihminen osaa vain sen, silloin hän siirtää kysyttäessä eteenpäin tiedon siitä. Ehkä hän voi puhua ja kertoa, että on olemassa toisenlaistakin osaamista jossain, toisenlaistakin luottamusta jossain, mutta pystyykö hän näyttämään sitä, onko hänen ruumiissaan se tieto, tapahtuuko hänen elämässään niin? Ei pysty, ei ole, eikä tapahdu, ja häntä tarkasti seuraava näkee sen kyllä. 

Corps extrêmes muutti minua katsojana. Korjasi jotain. Loksautti uusiin asentoihin pitkään miettimiäni aiheita. 

Tunsin myötätunnon aallon. 

Tunsin elämän oppimisen tilana. 

Tunsin fyysisen voiman poikkeuksellisen kauniina, mutta en siksi, että se saisi ihmisruumiin näyttämään tietynlaiselta, vaan monella muulla olennaisemmalla tavalla. 

Suoria vastauksia esitys ei tarjonnut siihenkään, miten silloin on hyvä elää, jos ihmisen hermosto on jo syntyessä erityisen altis pelolle, säikähdyksille, aistien ylikuormitukselle. Ehdotuksia kyllä. 

Akrobaattien katsominen sai ajattelemaan, että toisen olkapäillä seisominen voi olla avain, ja kun lukko on auki, voi ottaa jonkun vielä olkapäilleen, alimmaisena oleva pystyy siihenkin, hän voi jopa kävellä. Ensimmäisenä katsoja ajattelee helposti häntä, jolla on suurin paino päällään ja jonka askeleet vaikuttavat koko kolmen pinon pystyssä pysymiseen, tai häntä, joka kiipeää kaikkein korkeimmalle lattiasta – mutta tasapainossa pysyminen on vaikeinta keskellä. 

Kun yksi hyppää korkealta ryhmän käsivarsille, ryhmä hyppää häntä vastaan. 

Ensin on keräännyttävä yhteen ja voitava luottaa, että ryhmässä on voimaa ja se pystyy keskittymään yhteiseen liikkeeseen samalla hetkellä.

___________

Marina Abramović: Walk Through Walls (Crown Archetype 2016)

Emma Vainio: Huimapäinen esitys nousi maailmalla tapaukseksi – nyt sen voi nähdä Helsingissä, HS 24.9.2024

Keskustelut esityksen jälkeen Annastiina Heikkilän ja Sinikka Vuolan kanssa – kiitos!

Eheytyshoitojen kieltämisestä

Pari päivää sitten istuin kahvilassa työskentelemässä. Viereiseen pöytään istui mies lapsen kanssa syömään. Pian mies bongasi tuntemansa nuoren, jonka pyysi pöytäänsä istumaan. Keskustelu kulki masennukseen, jota mies kertoi ”tutkineensa”. Ensimmäisen kerran punaiset liput alkoivat heilua mielessäni, kun hän mainitsi Tapio Puolimatkan. Tämän nimen kuullessaan sateenkaari-ihmiset ovat oppineet asettumaan välittömästi puolustusasemiin. Keskustelun jatkuessa kuulin miehen suusta seuraavat asiat: 

• Jos lapsen äiti on liian kiltti ihminen, eikä kukaan puutu siihen kun nykyisin äiti on usein myös korkeasti koulutettu (??), siitä voi aiheutua lapselle myöhemmällä iällä masennusta 
• SSRI-lääkkeet ovat vain suuri huijaus 
• Muutakin lääketiedevastaista settiä joka flirttaili salaliittoteorioiden kanssa 
• Suurin osa masennusoireista kärsivistä ei tarvitsisi terapiaa, vaan paranee kyllä, kun vaan itse haluaa sitä 
• On “luonnollista” ja “poikkeavaa” seksuaalisuutta ja sukupuolessa elämistä 
• Koska “luonnollinen” seksuaalikäyttäytyminen on vaikeaa (???), ihmisiä nykyään ohjataan “poikkeavuuksien” suuntaan jos heillä on seksuaalisuuden alueella tällaisia vaikeuksia, vaikka erityisesti sukupuolen osalta “poikkeavat” eli “transseksuaalit” (hyvin vanhanaikainen termi) tulevat usein murhatuiksi (!) ja muuten kuolevat ennenaikaisesti, joten tämä ns. kannustaminen homouteen ja transsukupuolisuuteen oli miehen mielestä itse asiassa sitä, että halutaan eugeniikkaa toteuttamalla poistaa sateenkaari-ihmiset maailmasta niin että he (me) itseään toteuttaessaan joka tapauksessa kuolevat – taustalta kuulsi läpi selvästi eheytysterapiamyönteinen suhtautuminen, ja eugeniikkapuheetkin olivat silkkaa Puolimatkaa

Kaiken tämän kuuntelemisen takia voin fyysisesti pahoin ja jouduin poistumaan kahvilasta aiemmin kuin olin suunnitellut. Mietin, että sanoisin jotain, mutta jos joku on noin syvällä konservatiiviuskonnollisuuden ja salaliittomeiningin sävyttämässä maailmankuvassa, mitä voi oikein sanoa – kun on itse vahvasti vielä tunteiden vallassa – niin että tilanteeseen tulisi jotain järkeä? Onneksi miehen kanssa keskustelua käynyt nuori oli aika sanavalmis ja haastoi joitain hänen näkemyksiään, aistin ettei tämä ottanut kaikkea sanottua sellaisenaan. Mies itsekin tiesi olevansa marginaalissa ja sanoi, että mielenterveyden ammattilaisten keskuudessa on yhteinen rintama hänen näkemystensä vastaisessa suhtautumisessa. Silti jäi ahdistamaan. Tuntuu, että olisi pitänyt sanoa jotain, jotta se nuori (tai miehen seurassa ollut lapsi, ilmeisesti hänen omansa) olisi kuullut toista näkökulmaa siihen tilan vievään miltei katkeamattomaan paasaukseen.

Miehen monologeista tuli mieleeni heti Naomi Kleinin loistava tietokirja Kaksoisolento, jonka lukemisessa olen nyt loppumetreillä. Tietyissä miehen käsittelemissä asioissa oli jopa mukana totuuden siemen: masentunut ei useinkaan saa parasta mahdollista hoitoa, ja paradoksaalisesti juuri terapiaprosessia edistää paranemisen tahto, joka mahdollistaa kommunikaatiossa tarvittavan rehellisyyden ja avoimuuden. Mutta hänen loppupäätelmänsä olivat vääntyneet aivan todellisuudelle vieraiksi. Klein käyttää käsitettä “pipikointi” Philip Rothin romaanin pohjalta kuvaamaan tällaista toimintaa, joka on salaliittoteorioiden hallitsemassa ns. peilimaailmassa yleistä. On tärkeää, että tieteen, taiteen ja median piireissä uskalletaan käsitellä myös vaikeasti hahmottuvia, ristiriitaisten mielipiteiden kohteina olevia asioita, jotka joka tapauksessa vaikuttavat ihmisten elämään – koska tyhjä tila täyttyy kyllä, ja lopulta joku muu halukas käsittelee. Valtaa vaikeissa kysymyksissä ei pidä antaa tiedevastaisuudelle, salaliitoille ja fundamentalismille.

Viime päivät on uutisoitu eheytyshoitojen kieltämiseen tähdänneen kansalaisaloitteen käsittelystä eduskunnan lakivaliokunnassa. Kokoomuksella on heinäkuulta puoluekokouspäätös eheytyshoitojen kieltämisessä, mutta äkkiä takki tuntuu kääntyneen. HS kertoi pari päivää sitten, että “lakivaliokunnan kokoomusjäsenet Aleksi Jäntti, Mari Kaunistola, Pihla Keto-Huovinen ja Susanne Päivärinta ovat valiokunnan kesäkuisessa kokouksessa kannattaneet mietinnön valmistelemista siten, että kansalaisaloitteen ehdotus lainvalmistelutoimiin ryhtymisestä hylätään.” Paljastavimpia jutussa ovat edustaja Jäntin kommentit: ”Kokoomus haluaa viedä ehdottomasti asiaa eteenpäin. Mutta kun tullaan siihen, mikä on hallituspuolueiden kanta, täytyy muistaa, että tässä toimitaan yhdessä hallituksena”. Hallituksen tilanne on nyt, että se on täysin Kaikkien Asioiden Ministeri Purran panttivankina, ja erityisesti kokoomus puolueena on kokonaan perussuomalaisten takataskussa vailla omaa tahtoa muissa kuin talousoikeistolaisen linjan mukaisissa kysymyksissä. Ihmisoikeuksien edistäminen katoaa pyörteenä viemäriin. Hallituksen yhteinen toiminta tulee parhaiten esille perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien eduskuntaryhmien puheenjohtajien kommenteissa. HS kertoo KD:n Peter Östmanin todenneen, että “kansalaisaloitteen narratiivi eheytyshoidoista vaikuttaisi olevan liian yksipuolinen.” PS:n Jani Mäkelä puolestaan näkee eheytyshoitojen kieltämisen yksilönvapauskysymyksenä: “En lähtisi sitä kieltämään, että mitä asioita ja miten ihminen halutessaan voi omalla kohdallaan terapioida”.

Näkemys “vapaudesta” eheytyshoitojen yhteydessä on todella kyseenalainen. Useimmiten eheyttämiseen painostetaan uskonnollis-konservatiivisissa yhteisöissä. Ihminen, joka on elänyt koko ikänsä tällaisessa yhteisössä ja jonka lapsuudenperhe kuuluu siihen, saattaa kokea, että hänen ainoa mahdollisuutensa jatkaa elämäänsä yhteisössä on mennä eheytyshoitoihin ja yrittää pyristellä eroon homoseksuaalisuudestaan tai transsukupuolisuudestaan. Taustalla on pelko tutun ja turvallisen yhteisön hylkäämäksi tulemisesta.

Eräs tärkeimmistä opeista elämässäni on ollut se, että silloin kun päätöksiä tekee tai jättää tekemättä pelon takia, ei ole itsensä puolella, ei tee hyvää itselleen eikä lopulta muillekaan. Terveimmät päätökset ihminen tekee rakkaudesta. Jos joku väittää, että menee eheytyshoitoihin vapaaehtoisesti rakkaudesta perheenjäseniinsä, konservatiiviseen yhteisöönsä ja jumalaansa – niin, mitä siihen voi todeta? Haluaisin silloinkin sanoa, että on tervettä erillisyyttä huomata, ettet ole vanhempiesi kaksoisolento (tästäkin Naomi Klein kirjoittaa teoksessaan) eikä sinun tule noudattaa kaikessa heidän arvojaan. Sinulla on oikeus olla rakastettu ja hyväksytty ympäristössäsi silloinkin, kun toteutat seksuaalisuutta ja sukupuolessa elämistä oman luontosi mukaisesti. Minusta mikään yhteisö ei ole sen arvoinen, että tekee näin kokonaisvaltaisten ruumiillisten kokemusten ja molemminpuolisen rakkauden etsimisessä itselleen hallaa, kuolettaa itsestään ominaisuuksia ja mahdollisuuksia täyteen elämään. Rikkomaton-kansalaisaloitteen perusteluissa todetaan: “Useat psykologiset ja lääketieteelliset organisaatiot, kuten Suomen psykiatriyhdistys, Suomen Psykologiliitto, American Psychological Association, American Medical Association, Royal College of Psychiatrists ja American Psychoanalytic Association ovat yksiselitteisesti irtisanoutuneet eheytyshoidoista niiden haitallisuuden vuoksi.” Maailmalla tilanne on nyt, että eheytystoimintaa rajoitetaan lailla ainakin 14 maassa. Pohjoismaista toiminnan ovat lailla kieltäneet jo sekä Islanti että Norja. Mikähän ihme oikein on se “toinen narratiivi”, jota KD:n Östman kaipailee tämän lisäksi? Jumalsuhteeseen minulla ei ole omakohtaista kommentoitavaa, mutta olen ymmärtänyt, että monet uskonnolliset sateenkaari-ihmiset ovat löytäneet sovun olemuksensa ja uskonsa välillä, eikä se ole edellyttänyt itsensä muuttamista “eheyttämällä”.

Eheytyshoitojen puolustaminen on tiedevastaista toimintaa.

Meihin queer-ihmisiin kohdistuu väkivaltaa, koska patriarkaalinen, konservatiivinen ajattelu kannustaa sitä meihin kohdistamaan, ja monet meistä voivat huonosti, koska kohtaamme erilaista syrjintää ja kelpaamattomuuden osoituksia yhteisöissä jo lapsuudesta asti. Tästä on olemassa paljon tutkimuksia ja tietokirjoja: englanniksi lukevat voivat tutustua esim. Alan Downsin The Velvet Rageen tai Matthew Toddin Straight Jacketiin. Suomeksi voi lukea vaikkapa Olli Stålströmin väitöskirjaa Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Sen sijaan, että meitä yritettäisiin “eheyttää” toisenlaiseksi kuin ytimeltämme olemme, yhteiskunnan pitää keskittyä vähentämään väkivaltaa ja syrjintää. Meidän on myös kuultava ääniä siitä, millaisin erilaisin tavoin voimme elää mielekkäästi kokonaisina, itseämme toteuttavina ihmisinä, joilla on monenlaisia reittejä rakentaa hyvää elämää.

"Mistä uskot sen johtuneen, että sinulle kävi niin?"

Ihmiset ovat kirjani julkaisun jälkeen kysyneet useamman kerran, minkä uskon olleen kohtaamani kouluväkivallan syynä. Miksi juuri minä?

Mielestäni olen kirjoittanut siitä kirjassa niin perusteellisesti kuin silloisella osaamisellani kykenin. Ymmärrän, että kyse on usein jonkinlaisesta halusta saada tietoa aiheesta “kokemusasiantuntijalta”. On polttava tarve saada sen helvetillisen rakennelman purkamiseksi tarkka ohjeistus – jollaista kirjassani kieltäydyn antamasta, koska ohjeiden laatiminen on minusta muunlaisten asiantuntijoiden työtä, ei kaunokirjailijoiden.

Kun kuulen sen kysymyksen, adrenaliini virtaa minussa. Pakene–taistele? Pakoon lähteminen ei toistaiseksi ole ollut sopiva vaihtoehto näissä tilanteissa. Olen heti puolustuskannalla, ja yritän pidätellä kiukkua, kun vastaan. Eiväthän ihmiset yleensä tarkoita pahaa, muistutan itseäni, vaikka luottamustani on luoja sentään elämäni aikana koeteltu. Silti nuo kysymykset tuntuvat tunkeutumiselta rajojeni sisälle. Loukkaavilta. Toistuvasti minusta tuntuu, että kysymyksellä syy halutaan palauttaa ominaisuuksiini moittivalla tavalla: liian kiltti, liian herkkä, liian puolustuskyvytön. Aivan kuin kysyjät ajattelisivat tarjoavansa minulle uuden oivalluksen tuomalla tällaisia seikkoja esiin ja haluaisivat oikeasti sanoa suoremmin: “Oletko katsonut peiliin”? Johon voisin vastata, että olen, tuhansia kertoja. Ja sen jälkeen voisi jopa tulla vielä kysymys: “Oletko aivan varmasti katsonut tarpeeksi peiliin, kun sinua kerran näin pitkään on vaivannut tämä trauma tällä tavoin?”

Olen mennyt näissä tilanteissa enemmän tai vähemmän lukkoon. Olen pystynyt hädin tuskin hallitsemaan itseäni ja sanomisiani. Olen pelännyt tuhoutuvani, en yhtään vähempää. Nyt voin kirjoittamisen tarjoaman hitaan ajattelun tilan ansiosta rauhassa todeta: syyn etsiminen peilistä ei ole minulle tippaakaan uutta. Se kela on pyörinyt päässäni vuosien varrella ympäri ja ympäri: “kaikki oli omaa syytäni, ansaitsin kaiken mikä minulle tapahtui, olisin voinut pysäyttää sen minä hetkenä hyvänsä, jos vain olisin ollut parempi ja onnistunut tekemään asioita paremmin.” Syyllisyys on yksi tutuimmista tunteista elämässäni. Muutama vuosi sitten katsoin elokuvan Manchester by the Sea, ja se oli minulle aivan liikaa, toivon melkein etten olisi koskaan nähnyt sitä – yleensä ihmiset sanovat näin kauhuelokuvista, mutta tämä ei ollut sellainen, vaan draamaelokuva syyllisyyden kanssa elämisestä.

Syyllisyys on monta kertaa meinannut tuhota minut, painaa pinnan alle ja hukuttaa. Kolmen vuoden terapialla, kirjoittamisella ja turvallisten läheisten läsnäololla olen saanut itselleni uimataidon, jolla pysyn pinnalla sellaisinakin hetkinä, kun jostain ilmestyy näkymätön käsi valmiina katkaisemaan etenemiseni.

Brian J. Roan kirjoittaa esseessään Manchester by the Seasta ja omasta syyllisyydestään liittyen ystävänsä kuolemaan. Hänestä elokuva näyttää rehellisimmin sen, että syyllisyys on lopulta kokijansa omassa päässä: tämä kokee, että haluaa hyvittää tapahtuneen maailmalle syyllisyydellään, haluaa istua läpi tietynlaisen vankeusrangaistuksen. Lain edessä ei Roania eikä elokuvan päähenkilöä Leetä tuomittu. Ihmiset ympärillä kertovat moneen kertaan, että heidän ei pidä syyttää itseään, koska sellaisia virheitä, mitä he tekivät, tapahtuu ihmisille jatkuvasti.

Kouluväkivalta on sillä lailla hähmäistä – erityisesti painottuessaan henkiseen väkivaltaan – että se on vaikeasti tunnistettavissa, kuten kaikki henkinen väkivalta joka sisältää manipulaatiota. Kohteeksi joutuva ei ehkä tilanteissa ymmärrä itse, että se mitä hänelle tehdään on väärin ja ilkeää, koska hän saattaa lähtökohtaisesti uskoa kyseisten ihmisten hyvyyteen, vielä silloinkin kun ei enää kannattaisi. Siksi puolustautuminen on hankalaa. Jos sen tekee vasta jälkikäteen, voi saada niskaansa syytöksiä: "olisit sanonut aiemmin, mitä nyt enää valitat, olisin kyllä lopettanut". Paitsi että ei välttämättä ole mitään syytä uskoa, että toinen olisi lopettanut silloin, vaan tilanne olisi voinut eskaloitua yhä pahempiin loukkauksiin ja jopa fyysiseen väkivaltaan. Olen kokenut syyllisyyttä siitäkin, miten pelkäsin fyysistä väkivaltaa niin paljon, että annoin viimeisen sanan heidän suunsoitolleen "provosoimatta". Toisaalta minulla oli syytä pelätä, koska näin vierestä, miten "ärsyttävänä" pidettyä suulaampaa luokkalaistani hakattiin. Kerran olin itse väkivaltatilanteen sisällä, osallistuin siihen, kuten olen osallistunut henkiseen väkivaltaan levittämällä ilkeitä juoruja, koska yritin epätoivoisesti päästä parempaan asemaan hierarkiassa, yritin saavuttaa enemmän suosiota, jollaisen uskoin kuuluvan minulle, ajattelin tarvitsevani sitä, koska jokin minussa sijainnut tyhjä paikka jonka olemusta en vieläkään ymmärrä, ajoi siihen. Suosion tavoittelu ajoi minut myös viettämään aikaa kiusaajien kanssa vielä silloinkin kun siinä ei ollut mitään järkeä, koska he olivat manipuloineet minua ajattelemaan, että he pystyisivät tarjoamaan minulle hierarkiassa paremman aseman, vaikka lyhyiden hyvien hetkien jälkeen aina uudelleen tapahtuneet teot, haukkuminen ja lyttääminen, todistivat päinvastaista. 

Olin lapsi, joka oli väkivaltakierteen loppuvaiheessa joutunut manipuloiduksi jo monta vuotta. Ihmiset saattavat joutua manipuloiduiksi vielä aikuisinakin, mistä kertoo esimerkiksi Ylen artikkeli. "Manipuloija on usein hyvin taitava käyttämään valtaa, ja tilanteisiin saattaa olla hankala puuttua", kertoo psykologi Nina Lyytinen jutussa. "Olen älykäs ihminen ja siitä huolimatta annoin tämän kaiken tapahtua. Tulin huijatuksi", ihmettelee haastateltu nainen, jonka puoliso oli manipuloinut hänet avioehdon allekirjoittamiseen ja halunnut pian sen jälkeen eron. Tätä vasten joku voisi minulle argumentoida, että "sinähän tulit silloin toisten lasten manipuloimaksi". Kuka väittää, ettei jo lapsi osaisi manipuloida? On vanhempia, jotka ovat pulassa lapsensa kanssa, koska tämä pyörittää koko perhettä vaatimuksillaan, eikä tilanne aina purkaudu ilman osaavan ammattilaisen apua. On piirrettävä rajat, jotta manipulointi ei ryöstäydy käsistä. Yhteisöön kasvattaminen alkaa vanhempien toimista. Sen jälkeen mukaan tulevat ammattikasvattajat, valmentajat, erilaiset viranomaiset. He ovat aikuisia, heillä on vastuu tilanteesta. Se lukee laissa.

Voin yrittää puhua ja kirjoittaa itseäni järkevin argumentein ulos tästä, mutta kun syyllisyys on kerran asettunut taloksi, se ei helpolla poistu. Siitä kertovat myös Manchester by the Sea, Roanin essee ja Katriina Huttusen Surun istukka -romaani, joka kuvaa surua ja syyllisyyttä tyttären itsemurhasta. En ole jäänyt tarkoituksella syyllisyyden keskelle kuten viimeksi mainitun teoksen kertoja, vaan pyrin liikkumaan eteenpäin, haluan tehdä monenlaisia asioita elämässäni, haluan rakastaa ja tuottaa hyviä asioita läheisilleni, se on tapani elää. Välillä syyllisyys hyökyy minuun, välillä häpeä lyö kasvoille hallitsematta. En voi sille mitään, enkä koskaan tule pääsemään näistä tunteista kokonaan irti. 

Syyllisyydellä on sellainen ominaisuus, että koska se on pahimmillaan todella sietämätön tunne – ja oikeastaan sen kuuluukin olla, koska se ei ihmisten toiminnan jäsentäjänä ole turha ja ihan liian överiksi menevä samassa mittakaavassa kuin häpeä – sen usein haluaa siirtää pois omasta niskastaan, ja helpoimmin niin tapahtuu toisen harteille laskemalla. Miltei kaikilla meistä on ollut elämässämme jokin rooli kouluväkivaltaan liittyen, ja omaa asemaansa, sitä että on aikanaan tehnyt oikein, haluaa puolustaa viimeiseen asti, koska ajatus "vääriin" ratkaisuihin päätymisestä aiheuttaa helposti häpeää. 

Tosiaan, häpeä – voiko kyse olla sittenkin siitä? Vanha kunnon häpeä taas kulman takana vaikeasti kielellistettävänä? Voiko olla, että kysymyksen kuullessani häpeän ajatusta siitä, että toinen näkisi kiusaamisen syynä oman passiivisuuteni, sen etten kyennyt aktiivisilla toimillani katkaisemaan kierrettä? En kiellä, etteikö häpeällä olisi jokin rooli tunnevyyhdissä. Toisaalta mukana oli taas syy, ja koska kyse on syystä, sen paikoilleen asettamisesta, siitä seuraava tunne on ensisijaisesti syyllisyys, ei häpeä. 

Syykysymysten esittäjistä osa oli lukenut kirjani, osa ei – mutta mitä todennäköisimmin he eivät olleet lukeneet Iida Rauman Hävitystä. Teos ilmestyi vuosi ennen Ruumiin ylittävää ääntä, ja jos olisin tajunnut, olisin taitellut esikoiskirjavuoteni ajaksi paperilapulle takataskuuni tekstin, puheenvuoron, jossa romaanihenkilö A polttaa karrelle kaiken, mitä kouluväkivallan uhreiksi joutuneita syyllistävissä hirveissä kasvatusoppaissa on sanottu:

“Siksi uhri on aina syyllinen, A sanoi, siksi syöpäpotilaan pitää kiinnittää kukkamerkki rintaansa, siksi työttömiä pitää rangaista heidän työttömyydestään, hulluja hulluudestaan, jotta muut ihmiset voisivat kuvitella olevansa suojassa, ja epäilemättä myös hänen luokkalaisensa pitivät häntä erilaisena juuri siksi, jotta ne voisivat olla varmoja siitä, ettei niille itselleen voisi ikinä käydä samoin. Epäilemättä juuri siksi kiusaamisoppaiden kirjoittajatkin pitivät. Estoniasta pelastuneet raportoivat ystävien ja tuttavien alkaneen karttaa heitä, A sanoi. Hän itsekin yritti karttaa itseään. Koska tuntui liian raskaalta myöntää, että kovin vähän oli hänen hallinnassaan, A sanoi. Että juuri mikään ei ollut hänen hallinnassaan. Lohdullisempaa oli ajatella, että pahat asiat tapahtuivat tarkoituksella, että ne olivat hänen syytään, ja että jos hän yrittäisi riittävän lujasti, hänelle kävisi hyvin.”

Hallinnan tarpeesta on, tälläkin kertaa, parempi päästää irti. Silloin pääsee lähemmäs rehellisyyttä. Hallinta on ihmisten keksimä tarina, ja totuus on sen ulkopuolella.

Voisiko tilanteessa auttaa hyväksyminen?

1. Ihmiset eivät yleensä tietoisesti tahdo pahaa kysyessään syytä.

2. Minusta tuntuu pahalta kuulla se kysymys: tunnen syyllisyyttä, suuttumusta, epäonnistumista, huonommuutta.

Nämä asiat ovat molemmat olemassa yhtä aikaa. Ehkä sen toteaminen antaa tilan keskustelulle. Kohtaamisille, joissa voimme hoitaa toistemme haavoja sen sijaan, että kiskoisimme niitä enemmän auki.