Tanssin talo 24.9.2024
Miten luottamus rakennetaan meihin?
Kun katsoja näkee tanssiesityksen, jonka temput ovat huimia ja ylittävät ihmisruumiin arkipäiväiset rajat, luottaako hän esiintyjiin, heidän ammattitaitoonsa, heidän luottamukseensa toisiaan kohtaan?
Ensin extreme-nuorallakävelijä kertoo videolla, että pystyy hiljentämään mieltään vaivaavat ajatukset parhaiten seisoessaan korkeuksissa nuoralla ja pysyessään täysin keskittyneenä, jotta säilyttäisi tasapainonsa. Mitä jos hän jatkossakin tarvitsee äärikokemuksen rentouttaakseen vellovan, stressaantuneen, kehää kiertävän sisäisyytensä, ja hänen tarpeensa kasvaa loputtomiin?
Tuuli, jota vasten nuorallakävelijä nojaa kallioiden välissä – hän pitää tasaista tuulta parempana kuin täysin tyyntä säätä.
Miten pelko rakennetaan meihin, kysyy performanssitaiteilija Marina Abramovićin elämäkerta heti alussa.
Mietin, miten vanhempi kommentoisi lapselleen tällaista esitystä, hyppyjä korkealta toisten käsivarsille. Korostaisiko pelkoa ja vaaraa, vai korostaisiko luottamusta ja harjoittelussa hioutuneita otteita?
Elävälle olennolle on tärkeää tuntea tapoja, jotka tuovat suojaa. Näköeste. Lämmin peite. Kipuaistikin suojaa meitä.
Valkoiselle seinälle kiivenneet ihmiset näyttävät maalaukselta, kun heitä on siellä monta.
Mitä jos luottamuksen lopputulos onkin huono? Jos toinen ei otakaan kiinni korkealta putoavaa?
Akrobaatti kertoo ääniraidalla onnettomuudesta. Hän tunsikin vain tyhjää hetkenä, jolloin olkapäiden olisi pitänyt ottaa hänen jalkansa vastaan. Se oli vahinko, kukaan ei tehnyt sitä tahallaan. Silti: miten sellaisesta tilanteesta selviää? Miten jatkaa? Ensin akrobaatti ajatteli, ettei jatkaisi enää. Ei voisi. Mutta hän oli jatkanut.
Ehkä hän halusi jatkaa, koska rakasti liikettä, koettelua, luottamusta, ryhmäänsä. Vaikka luottamus meni, ehkä se palasi häneen uusien toistojen avulla. Ehkä hänen psyykkisen ympäristönsä piti muuttua välissä. Auttoiko siihen vain aika?
Onnettomuudesta kertonut esiintyjä ei ollutkaan loukannut itseään törmäyksessä; hänen alleen jäänyt ihminen oli loukkaantunut pahasti.
Syyllisyyden tunteen kanssa elämiseen ei tarjota suoria vastauksia, ja katsoja saa jatkaa etsimistä.
Akrobaattiryhmän luottamus rakentuu toistoista. Tuhansista. Ennen ryhmään liittymistäkin sen jäsenillä on todennäköisesti ollut takanaan tuhansia toistoja. Ammattilaisuuden rakentuminen. Rakkaus taidemuotoon, rakkaus siihen mitä he saavat liikkeestä. Se on ajanut heidät tekemään tätä, lopulta. Rakkauden on oltava luottamuksen takana, tuettava kuin selkäranka.
Seinällä roikkuessakin on mahdollista kuljettaa toisia alas ketjuna. En voi katsoa sitä itkemättä.
Välillä ryhmä laskeutuu makuulle. Tanssijat ovat hetken vain siinä, kuviona paikallaan.
Kauniit liikkeet syntyvät keskittymisestä, voimasta, ruumiinsa ja ympäristönsä tuntemuksesta.
Kiipeilijä luikertaa liskomaisella tavalla pitkin seinää. Ajattelen taas Abramovićia, hänen nestemäisen tietoisuuden käsitettään: kun ajaa ruumiinsa äärimmilleen kieltäytymällä luovuttamasta, se tavallaan katoaa. Silloin tuntee yhteyden kaikkeen ympärillään.
Entä jos ei kohtaa sellaista ryhmää, joka on valmis luottamaan toisiinsa näin? Entä jos tapahtuu jotain, mikä jättää kauas kiinni ottavista käsistä – edes mahdollisuudesta hypätä? Jos ei näe käsiä allaan ja tunne sitä luottamusta, on ymmärrettävää, että yrittää vain varovasti kiivetä pienen matkaa seinää pitkin. Silloin ihminen osaa vain sen, silloin hän siirtää kysyttäessä eteenpäin tiedon siitä. Ehkä hän voi puhua ja kertoa, että on olemassa toisenlaistakin osaamista jossain, toisenlaistakin luottamusta jossain, mutta pystyykö hän näyttämään sitä, onko hänen ruumiissaan se tieto, tapahtuuko hänen elämässään niin? Ei pysty, ei ole, eikä tapahdu, ja häntä tarkasti seuraava näkee sen kyllä.
Corps extrêmes muutti minua katsojana. Korjasi jotain. Loksautti uusiin asentoihin pitkään miettimiäni aiheita.
Tunsin myötätunnon aallon.
Tunsin elämän oppimisen tilana.
Tunsin fyysisen voiman poikkeuksellisen kauniina, mutta en siksi, että se saisi ihmisruumiin näyttämään tietynlaiselta, vaan monella muulla olennaisemmalla tavalla.
Suoria vastauksia esitys ei tarjonnut siihenkään, miten silloin on hyvä elää, jos ihmisen hermosto on jo syntyessä erityisen altis pelolle, säikähdyksille, aistien ylikuormitukselle. Ehdotuksia kyllä.
Akrobaattien katsominen sai ajattelemaan, että toisen olkapäillä seisominen voi olla avain, ja kun lukko on auki, voi ottaa jonkun vielä olkapäilleen, alimmaisena oleva pystyy siihenkin, hän voi jopa kävellä. Ensimmäisenä katsoja ajattelee helposti häntä, jolla on suurin paino päällään ja jonka askeleet vaikuttavat koko kolmen pinon pystyssä pysymiseen, tai häntä, joka kiipeää kaikkein korkeimmalle lattiasta – mutta tasapainossa pysyminen on vaikeinta keskellä.
Kun yksi hyppää korkealta ryhmän käsivarsille, ryhmä hyppää häntä vastaan.
Ensin on keräännyttävä yhteen ja voitava luottaa, että ryhmässä on voimaa ja se pystyy keskittymään yhteiseen liikkeeseen samalla hetkellä.
___________
Marina Abramović: Walk Through Walls (Crown Archetype 2016)
Emma Vainio: Huimapäinen esitys nousi maailmalla tapaukseksi – nyt sen voi nähdä Helsingissä, HS 24.9.2024
Keskustelut esityksen jälkeen Annastiina Heikkilän ja Sinikka Vuolan kanssa – kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti