Luottamuksen akrobatia

Chaillot – Théâtre national de la Danse / Rachid Ouramdane: Corps extrêmes

Tanssin talo 24.9.2024  

Miten luottamus rakennetaan meihin?

Kun katsoja näkee tanssiesityksen, jonka temput ovat huimia ja ylittävät ihmisruumiin arkipäiväiset rajat, luottaako hän esiintyjiin, heidän ammattitaitoonsa, heidän luottamukseensa toisiaan kohtaan? 

Ensin extreme-nuorallakävelijä kertoo videolla, että pystyy hiljentämään mieltään vaivaavat ajatukset parhaiten seisoessaan korkeuksissa nuoralla ja pysyessään täysin keskittyneenä, jotta säilyttäisi tasapainonsa. Mitä jos hän jatkossakin tarvitsee äärikokemuksen rentouttaakseen vellovan, stressaantuneen, kehää kiertävän sisäisyytensä, ja hänen tarpeensa kasvaa loputtomiin? 

Tuuli, jota vasten nuorallakävelijä nojaa kallioiden välissä – hän pitää tasaista tuulta parempana kuin täysin tyyntä säätä. 

Miten pelko rakennetaan meihin, kysyy performanssitaiteilija Marina Abramovićin elämäkerta heti alussa. 

Mietin, miten vanhempi kommentoisi lapselleen tällaista esitystä, hyppyjä korkealta toisten käsivarsille. Korostaisiko pelkoa ja vaaraa, vai korostaisiko luottamusta ja harjoittelussa hioutuneita otteita? 

Elävälle olennolle on tärkeää tuntea tapoja, jotka tuovat suojaa. Näköeste. Lämmin peite. Kipuaistikin suojaa meitä. 

Valkoiselle seinälle kiivenneet ihmiset näyttävät maalaukselta, kun heitä on siellä monta. 

Mitä jos luottamuksen lopputulos onkin huono? Jos toinen ei otakaan kiinni korkealta putoavaa? 

Akrobaatti kertoo ääniraidalla onnettomuudesta. Hän tunsikin vain tyhjää hetkenä, jolloin olkapäiden olisi pitänyt ottaa hänen jalkansa vastaan. Se oli vahinko, kukaan ei tehnyt sitä tahallaan. Silti: miten sellaisesta tilanteesta selviää? Miten jatkaa? Ensin akrobaatti ajatteli, ettei jatkaisi enää. Ei voisi. Mutta hän oli jatkanut. 

Ehkä hän halusi jatkaa, koska rakasti liikettä, koettelua, luottamusta, ryhmäänsä. Vaikka luottamus meni, ehkä se palasi häneen uusien toistojen avulla. Ehkä hänen psyykkisen ympäristönsä piti muuttua välissä. Auttoiko siihen vain aika? 

Onnettomuudesta kertonut esiintyjä ei ollutkaan loukannut itseään törmäyksessä; hänen alleen jäänyt ihminen oli loukkaantunut pahasti. 

Syyllisyyden tunteen kanssa elämiseen ei tarjota suoria vastauksia, ja katsoja saa jatkaa etsimistä.  

Akrobaattiryhmän luottamus rakentuu toistoista. Tuhansista. Ennen ryhmään liittymistäkin sen jäsenillä on todennäköisesti ollut takanaan tuhansia toistoja. Ammattilaisuuden rakentuminen. Rakkaus taidemuotoon, rakkaus siihen mitä he saavat liikkeestä. Se on ajanut heidät tekemään tätä, lopulta. Rakkauden on oltava luottamuksen takana, tuettava kuin selkäranka. 

Seinällä roikkuessakin on mahdollista kuljettaa toisia alas ketjuna. En voi katsoa sitä itkemättä. 

Välillä ryhmä laskeutuu makuulle. Tanssijat ovat hetken vain siinä, kuviona paikallaan. 

Kauniit liikkeet syntyvät keskittymisestä, voimasta, ruumiinsa ja ympäristönsä tuntemuksesta. 

Kiipeilijä luikertaa liskomaisella tavalla pitkin seinää. Ajattelen taas Abramovićia, hänen nestemäisen tietoisuuden käsitettään: kun ajaa ruumiinsa äärimmilleen kieltäytymällä luovuttamasta, se tavallaan katoaa. Silloin tuntee yhteyden kaikkeen ympärillään. 

Entä jos ei kohtaa sellaista ryhmää, joka on valmis luottamaan toisiinsa näin? Entä jos tapahtuu jotain, mikä jättää kauas kiinni ottavista käsistä – edes mahdollisuudesta hypätä? Jos ei näe käsiä allaan ja tunne sitä luottamusta, on ymmärrettävää, että yrittää vain varovasti kiivetä pienen matkaa seinää pitkin. Silloin ihminen osaa vain sen, silloin hän siirtää kysyttäessä eteenpäin tiedon siitä. Ehkä hän voi puhua ja kertoa, että on olemassa toisenlaistakin osaamista jossain, toisenlaistakin luottamusta jossain, mutta pystyykö hän näyttämään sitä, onko hänen ruumiissaan se tieto, tapahtuuko hänen elämässään niin? Ei pysty, ei ole, eikä tapahdu, ja häntä tarkasti seuraava näkee sen kyllä. 

Corps extrêmes muutti minua katsojana. Korjasi jotain. Loksautti uusiin asentoihin pitkään miettimiäni aiheita. 

Tunsin myötätunnon aallon. 

Tunsin elämän oppimisen tilana. 

Tunsin fyysisen voiman poikkeuksellisen kauniina, mutta en siksi, että se saisi ihmisruumiin näyttämään tietynlaiselta, vaan monella muulla olennaisemmalla tavalla. 

Suoria vastauksia esitys ei tarjonnut siihenkään, miten silloin on hyvä elää, jos ihmisen hermosto on jo syntyessä erityisen altis pelolle, säikähdyksille, aistien ylikuormitukselle. Ehdotuksia kyllä. 

Akrobaattien katsominen sai ajattelemaan, että toisen olkapäillä seisominen voi olla avain, ja kun lukko on auki, voi ottaa jonkun vielä olkapäilleen, alimmaisena oleva pystyy siihenkin, hän voi jopa kävellä. Ensimmäisenä katsoja ajattelee helposti häntä, jolla on suurin paino päällään ja jonka askeleet vaikuttavat koko kolmen pinon pystyssä pysymiseen, tai häntä, joka kiipeää kaikkein korkeimmalle lattiasta – mutta tasapainossa pysyminen on vaikeinta keskellä. 

Kun yksi hyppää korkealta ryhmän käsivarsille, ryhmä hyppää häntä vastaan. 

Ensin on keräännyttävä yhteen ja voitava luottaa, että ryhmässä on voimaa ja se pystyy keskittymään yhteiseen liikkeeseen samalla hetkellä.

___________

Marina Abramović: Walk Through Walls (Crown Archetype 2016)

Emma Vainio: Huimapäinen esitys nousi maailmalla tapaukseksi – nyt sen voi nähdä Helsingissä, HS 24.9.2024

Keskustelut esityksen jälkeen Annastiina Heikkilän ja Sinikka Vuolan kanssa – kiitos!

Eheytyshoitojen kieltämisestä

Pari päivää sitten istuin kahvilassa työskentelemässä. Viereiseen pöytään istui mies lapsen kanssa syömään. Pian mies bongasi tuntemansa nuoren, jonka pyysi pöytäänsä istumaan. Keskustelu kulki masennukseen, jota mies kertoi ”tutkineensa”. Ensimmäisen kerran punaiset liput alkoivat heilua mielessäni, kun hän mainitsi Tapio Puolimatkan. Tämän nimen kuullessaan sateenkaari-ihmiset ovat oppineet asettumaan välittömästi puolustusasemiin. Keskustelun jatkuessa kuulin miehen suusta seuraavat asiat: 

• Jos lapsen äiti on liian kiltti ihminen, eikä kukaan puutu siihen kun nykyisin äiti on usein myös korkeasti koulutettu (??), siitä voi aiheutua lapselle myöhemmällä iällä masennusta 
• SSRI-lääkkeet ovat vain suuri huijaus 
• Muutakin lääketiedevastaista settiä joka flirttaili salaliittoteorioiden kanssa 
• Suurin osa masennusoireista kärsivistä ei tarvitsisi terapiaa, vaan paranee kyllä, kun vaan itse haluaa sitä 
• On “luonnollista” ja “poikkeavaa” seksuaalisuutta ja sukupuolessa elämistä 
• Koska “luonnollinen” seksuaalikäyttäytyminen on vaikeaa (???), ihmisiä nykyään ohjataan “poikkeavuuksien” suuntaan jos heillä on seksuaalisuuden alueella tällaisia vaikeuksia, vaikka erityisesti sukupuolen osalta “poikkeavat” eli “transseksuaalit” (hyvin vanhanaikainen termi) tulevat usein murhatuiksi (!) ja muuten kuolevat ennenaikaisesti, joten tämä ns. kannustaminen homouteen ja transsukupuolisuuteen oli miehen mielestä itse asiassa sitä, että halutaan eugeniikkaa toteuttamalla poistaa sateenkaari-ihmiset maailmasta niin että he (me) itseään toteuttaessaan joka tapauksessa kuolevat – taustalta kuulsi läpi selvästi eheytysterapiamyönteinen suhtautuminen, ja eugeniikkapuheetkin olivat silkkaa Puolimatkaa

Kaiken tämän kuuntelemisen takia voin fyysisesti pahoin ja jouduin poistumaan kahvilasta aiemmin kuin olin suunnitellut. Mietin, että sanoisin jotain, mutta jos joku on noin syvällä konservatiiviuskonnollisuuden ja salaliittomeiningin sävyttämässä maailmankuvassa, mitä voi oikein sanoa – kun on itse vahvasti vielä tunteiden vallassa – niin että tilanteeseen tulisi jotain järkeä? Onneksi miehen kanssa keskustelua käynyt nuori oli aika sanavalmis ja haastoi joitain hänen näkemyksiään, aistin ettei tämä ottanut kaikkea sanottua sellaisenaan. Mies itsekin tiesi olevansa marginaalissa ja sanoi, että mielenterveyden ammattilaisten keskuudessa on yhteinen rintama hänen näkemystensä vastaisessa suhtautumisessa. Silti jäi ahdistamaan. Tuntuu, että olisi pitänyt sanoa jotain, jotta se nuori (tai miehen seurassa ollut lapsi, ilmeisesti hänen omansa) olisi kuullut toista näkökulmaa siihen tilan vievään miltei katkeamattomaan paasaukseen.

Miehen monologeista tuli mieleeni heti Naomi Kleinin loistava tietokirja Kaksoisolento, jonka lukemisessa olen nyt loppumetreillä. Tietyissä miehen käsittelemissä asioissa oli jopa mukana totuuden siemen: masentunut ei useinkaan saa parasta mahdollista hoitoa, ja paradoksaalisesti juuri terapiaprosessia edistää paranemisen tahto, joka mahdollistaa kommunikaatiossa tarvittavan rehellisyyden ja avoimuuden. Mutta hänen loppupäätelmänsä olivat vääntyneet aivan todellisuudelle vieraiksi. Klein käyttää käsitettä “pipikointi” Philip Rothin romaanin pohjalta kuvaamaan tällaista toimintaa, joka on salaliittoteorioiden hallitsemassa ns. peilimaailmassa yleistä. On tärkeää, että tieteen, taiteen ja median piireissä uskalletaan käsitellä myös vaikeasti hahmottuvia, ristiriitaisten mielipiteiden kohteina olevia asioita, jotka joka tapauksessa vaikuttavat ihmisten elämään – koska tyhjä tila täyttyy kyllä, ja lopulta joku muu halukas käsittelee. Valtaa vaikeissa kysymyksissä ei pidä antaa tiedevastaisuudelle, salaliitoille ja fundamentalismille.

Viime päivät on uutisoitu eheytyshoitojen kieltämiseen tähdänneen kansalaisaloitteen käsittelystä eduskunnan lakivaliokunnassa. Kokoomuksella on heinäkuulta puoluekokouspäätös eheytyshoitojen kieltämisessä, mutta äkkiä takki tuntuu kääntyneen. HS kertoi pari päivää sitten, että “lakivaliokunnan kokoomusjäsenet Aleksi Jäntti, Mari Kaunistola, Pihla Keto-Huovinen ja Susanne Päivärinta ovat valiokunnan kesäkuisessa kokouksessa kannattaneet mietinnön valmistelemista siten, että kansalaisaloitteen ehdotus lainvalmistelutoimiin ryhtymisestä hylätään.” Paljastavimpia jutussa ovat edustaja Jäntin kommentit: ”Kokoomus haluaa viedä ehdottomasti asiaa eteenpäin. Mutta kun tullaan siihen, mikä on hallituspuolueiden kanta, täytyy muistaa, että tässä toimitaan yhdessä hallituksena”. Hallituksen tilanne on nyt, että se on täysin Kaikkien Asioiden Ministeri Purran panttivankina, ja erityisesti kokoomus puolueena on kokonaan perussuomalaisten takataskussa vailla omaa tahtoa muissa kuin talousoikeistolaisen linjan mukaisissa kysymyksissä. Ihmisoikeuksien edistäminen katoaa pyörteenä viemäriin. Hallituksen yhteinen toiminta tulee parhaiten esille perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien eduskuntaryhmien puheenjohtajien kommenteissa. HS kertoo KD:n Peter Östmanin todenneen, että “kansalaisaloitteen narratiivi eheytyshoidoista vaikuttaisi olevan liian yksipuolinen.” PS:n Jani Mäkelä puolestaan näkee eheytyshoitojen kieltämisen yksilönvapauskysymyksenä: “En lähtisi sitä kieltämään, että mitä asioita ja miten ihminen halutessaan voi omalla kohdallaan terapioida”.

Näkemys “vapaudesta” eheytyshoitojen yhteydessä on todella kyseenalainen. Useimmiten eheyttämiseen painostetaan uskonnollis-konservatiivisissa yhteisöissä. Ihminen, joka on elänyt koko ikänsä tällaisessa yhteisössä ja jonka lapsuudenperhe kuuluu siihen, saattaa kokea, että hänen ainoa mahdollisuutensa jatkaa elämäänsä yhteisössä on mennä eheytyshoitoihin ja yrittää pyristellä eroon homoseksuaalisuudestaan tai transsukupuolisuudestaan. Taustalla on pelko tutun ja turvallisen yhteisön hylkäämäksi tulemisesta.

Eräs tärkeimmistä opeista elämässäni on ollut se, että silloin kun päätöksiä tekee tai jättää tekemättä pelon takia, ei ole itsensä puolella, ei tee hyvää itselleen eikä lopulta muillekaan. Terveimmät päätökset ihminen tekee rakkaudesta. Jos joku väittää, että menee eheytyshoitoihin vapaaehtoisesti rakkaudesta perheenjäseniinsä, konservatiiviseen yhteisöönsä ja jumalaansa – niin, mitä siihen voi todeta? Haluaisin silloinkin sanoa, että on tervettä erillisyyttä huomata, ettet ole vanhempiesi kaksoisolento (tästäkin Naomi Klein kirjoittaa teoksessaan) eikä sinun tule noudattaa kaikessa heidän arvojaan. Sinulla on oikeus olla rakastettu ja hyväksytty ympäristössäsi silloinkin, kun toteutat seksuaalisuutta ja sukupuolessa elämistä oman luontosi mukaisesti. Minusta mikään yhteisö ei ole sen arvoinen, että tekee näin kokonaisvaltaisten ruumiillisten kokemusten ja molemminpuolisen rakkauden etsimisessä itselleen hallaa, kuolettaa itsestään ominaisuuksia ja mahdollisuuksia täyteen elämään. Rikkomaton-kansalaisaloitteen perusteluissa todetaan: “Useat psykologiset ja lääketieteelliset organisaatiot, kuten Suomen psykiatriyhdistys, Suomen Psykologiliitto, American Psychological Association, American Medical Association, Royal College of Psychiatrists ja American Psychoanalytic Association ovat yksiselitteisesti irtisanoutuneet eheytyshoidoista niiden haitallisuuden vuoksi.” Maailmalla tilanne on nyt, että eheytystoimintaa rajoitetaan lailla ainakin 14 maassa. Pohjoismaista toiminnan ovat lailla kieltäneet jo sekä Islanti että Norja. Mikähän ihme oikein on se “toinen narratiivi”, jota KD:n Östman kaipailee tämän lisäksi? Jumalsuhteeseen minulla ei ole omakohtaista kommentoitavaa, mutta olen ymmärtänyt, että monet uskonnolliset sateenkaari-ihmiset ovat löytäneet sovun olemuksensa ja uskonsa välillä, eikä se ole edellyttänyt itsensä muuttamista “eheyttämällä”.

Eheytyshoitojen puolustaminen on tiedevastaista toimintaa.

Meihin queer-ihmisiin kohdistuu väkivaltaa, koska patriarkaalinen, konservatiivinen ajattelu kannustaa sitä meihin kohdistamaan, ja monet meistä voivat huonosti, koska kohtaamme erilaista syrjintää ja kelpaamattomuuden osoituksia yhteisöissä jo lapsuudesta asti. Tästä on olemassa paljon tutkimuksia ja tietokirjoja: englanniksi lukevat voivat tutustua esim. Alan Downsin The Velvet Rageen tai Matthew Toddin Straight Jacketiin. Suomeksi voi lukea vaikkapa Olli Stålströmin väitöskirjaa Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Sen sijaan, että meitä yritettäisiin “eheyttää” toisenlaiseksi kuin ytimeltämme olemme, yhteiskunnan pitää keskittyä vähentämään väkivaltaa ja syrjintää. Meidän on myös kuultava ääniä siitä, millaisin erilaisin tavoin voimme elää mielekkäästi kokonaisina, itseämme toteuttavina ihmisinä, joilla on monenlaisia reittejä rakentaa hyvää elämää.