Ehdottomasta rakkaudesta vapauttava raivo

Olen viime aikoina ollut kiinnostunut epämiellyttävistä päähenkilöistä. Auli Mantilan Neitoperho-elokuvan päähenkilö Eevi on täysin impulsiivinen, tekee mitä haluaa, ja jos joku sanoo hänelle “ei”, tulee turpaan ja lujaa. Ensin hän vaikuttaa yksinkertaisesti sekopäältä, todella pelottavalta hahmolta, koska ihminen joka on valmis tekemään mitä vaan saadakseen haluamansa ja joka kostaa aina jouduttuaan torjutuksi on ajatuksena pelottava. Kauhistuttavakin – elokuvan trillerimäisyys muuttuu loppumetreillä kauhuksi, kun katsoja pelkää Eevin ilmestyvän nurkan takaa valmiina tappamaan kaiken tieltään. Vastoinkäymisten sarjan myötä Eevin väkivaltaisuus muuttuu yhä rajummaksi, kunnes mitään pidäkkeitä ei ole. Paskaksi vaan ja palamaan –  mutta merkittävää on, että päähenkilön tarina ei pääty hänen sytyttämäänsä tulipaloon. Liekkien loimutessa Eevillä onkin äkkiä mahdollisuus paeta tuhon kierrettään, irrottautua siskostaan ja vanhasta elämästään.

Elokuva ei onneksi tyrkytä suoria selityksiä päähenkilön mahdottomalle käytökselle, mutta vihjeitä se tarjoaa monta. Se, miten siskon läsnäolo on ainoa asia, joka saa hänet muistamaan. Miten hän haluaa vimmaisesti saada uusia muistoja. Elokuva puhuu muistojen tärkeyden puolesta, sillä ilman niitä kaikki on kaaosta, ihminen ei tiedä miten on toimittava pitkäjänteisten tavoitteiden eteen eikä miten elää pettymysten kanssa, vaikka se palkitsisi lopulta: ihmiset eivät katoa luotasi, jos et käyttäydy jatkuvasti mahdottomalla tavalla ja jyrää halujesi takia muita väkivalloin tieltäsi. Tällaista jatkumoa Eeville ei ole muodostunut. Jotain on tapahtunut lapsuudessa. Taustalla soi 60-luvun musiikki, vaikka elokuvassa ollaan 90-luvulla. Eevi väittää vanhempiensa kuolleen, mutta onko niin oikeasti, jää epäselväksi – heidän paikallaan on aukko. Kun tulipalo riehuu lopussa, kuuluu elokuvan ääniraidalla lasten ääniä. Lapsuus on poltettu pois, ja vasta tällä kertaa Eevi pääsee todella pakoon ja tekemään matkaa itsenäisesti. Hän käskee sisarensakin mennä pois, vaikka aiemmin on tarvinnut tätä vimmaisesti. 

Virkistävää, että päähenkilön sisko Ami on lesbo, mutta siitä ei tehdä minkäänlaista teemaa. Ami on heistä se “kunnollinen” – ja samalla läheisriippuvainen mahdollistaja Eevin sekoiluille. Hän selittelee poliisillekin tilannetta parhain päin Eevin varastettua ja kolaroitua hänen autonsa, kunnes hänen kumppaninsa puuttuu lopulta peliin. Jollain lailla sisarukset ovat olleet toisiinsa sidottuja tarinoilla, joita Eevi käskee Amin kertoa hänelle, oletettavasti heidän lapsuudestaan. Sitominen motiivina tulee esille jo alun bdsm-valokuvissa, joita Eevi katselee siskonsa työpaikalla, ja loppupuolella Eevi sitoo vangikseen vanhemman naisen, joka on hänen kyytiinsä liftanneen miehen naisystävä. Liftarimies torjuu Eevin ja siinä ei tietenkään käy hyvin; Eevi paheksuu miehen parisuhdetta, jossa nainen on paljon vanhempi. Sitominen tuntuukin liittyvän yhteiskunnan naiskuvaan – Eevi muuttuu sidotusta sitojaksi? Vangiksi joutunut vanhempi nainen kerää perhosia, ja siipien repeily Eevin varomattomassa käsittelyssä tuntuu viittaavan siihen, että hän itse on se rikkoutunut perhonen, joka rikkinäisyyttään osaa tuottaa vain väkivaltaa, vaikka yrittää saada elämäänsä jotain kaunista. Lopulta vangitut perhoset täytyy polttaa kokonaan. Ahtaan ja ahdistavan naiskuvan täytyy palaa tulessa, ja polttajaksi sopii “epämiellyttävä nainen” – tätä ajatusta vasten hänen raivonsa alkaakin äkkiä tuntua ymmärrettävältä. Sen on päästävä ulos, mutta se on patoutunut liian pitkään, kantautuu jostain kaukaa, vuosien ja sukupolvien takaa. Infantiililtakin näyttävä feministinen raivo voi olla välttämätöntä, jotta vangitut pääsevät vapaiksi. 

Silloin kun raivonpurkaukset vaikuttavat muihin ihmisiin, seurauksista tietenkin on vastattava lain ja etiikan puitteissa. 

Kuten Janne Rosenqvistin kritiikki toteaa, Eevi haluaa omistaa kohtaamansa ihmiset, päättää heidän kohtalostaan. Ilmentääkö elokuvassa nähtävä omistamisenhalu nykyihmisen pakottavaa tarvetta saada kaikki halunsa kohteet omakseen? Tilanne on 90-luvun jälkeen kärjistynyt entisestään, ja rajaton ahneus näkyy uutisissa päivittäin brutaalilla tavalla. Fasistiset tai fasismia peesaavat johtajahahmot haluavat omistaa valtiollisen päätöksenteon (Trump), sosiaalisen median keskustelun (Musk, Zuckerberg), verkkokaupanteon (Bezos). Voiko tämän tuhon kierteen pysäyttää?

Eevi ei ole synkassa oman ruumiinsa kanssa: heti elokuvan alkumetreillä baarissa hän kaataa kuumaa ruokaa päälleen ja polttaa kätensä. Lopussa hän pakenee metsään – tulee tavallaan yhdeksi ympäristönsä kanssa ryömiessään maassa pitkin pensaita. Lopulta ihminen omistaa vain ruumiinsa, joka on luontoa. 

Omistushalu voi kytkeytyä myös siihen, että ihminen, joka ei varhaislapsuudessaan hoivasta riippuvaisena ole tullut kunnolla huomioiduksi, kaipaa aikuisenakin ehdotonta rakkautta. Kaipuusta seuraa ahdistunut kujanjuoksu, jonka aikana todellisimmat tunteet ovat piilossa mutta silti olemassa ruumiissa, ja ne voivat purkautua miten sattuu, pahimmillaan räjähdyksinä. "Aikuisina me emme tarvitse ehdotonta rakkautta – –. Se on lapsen tarve, jota ei myöhemmin enää voida tyydyttää", kirjoittaa psykologi Alice Miller. 

Alussa Eevi sanoo siskolleen rakastavansa tätä, mutta Ami ei vastaa mitään. Lopussa Ami sanoo Eeville rakastavansa tätä, mutta Eevi ei vastaa. 

Ehdotonta rakkautta kaipaava etsii turvallisuutta taholta, joka ei voi sitä luvata. "Rakkauden harjoittaminen ei tarjoa turvapaikkaa. Asetumme alttiiksi menetykselle, kivulle, tuskalle. Asetumme alttiiksi sille, ettei elämä ole omissa käsissämme", kirjoittaa filosofi bell hooks. 

Ehdottoman rakkauden sijaan tärkeää on tulla nähdyksi kokonaisena.

Onko Eevi koko ajan sotkenut nähdyksi tulemisen siihen, että hänen sallittaisiin tehdä kaikki haluamansa asiat? Lopussa hänen kasvonsa valaistuvat etsijän taskulampusta, hän on valokeilassa ja hymyilee – onko se hullun hymyä vai onnea siitä, että hänet on löydetty? Väkivaltaisten tekojensa jälkeen hän ei voi enää paeta. Kenties ensimmäistä kertaa hän on jollekulle juuri siinä hetkessä kaikkein tärkein tavalla, joka antaa todellisen mahdollisuuden elää.

Tuhon kierre pysähtyy.

Tuomas Aitonurmi

_______________________________

Neitoperho (1997)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Auli Mantila 

Rooleissa: 

Leea Klemola – Eevi  

Elina Hurme – Ami 

Henriikka Salo – Amin naisystävä 

Robin Svartström – Liftari 

Rea Mauranen – Liftarin naisystävä 

Alice Miller: Lahjakkaan lapsen draama (WSOY 1994, suom. Mirja Rutanen)

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (niin & näin 2018, suom. Elina Halttunen-Riikonen)

Testosteroni konservatiivisen mieskuvan aseena

Juttu testosteronista Hesarissa, otsikkona "Myrkytöntä miehuutta". Punainen hälytysvalo syttyy päässäni. Se voimistuu, kun näen kirjoittajan nimen.

Artikkelin alkupuoli vaikuttaa viileän asialliselta. Se kertoo, mitä testosteroni saa ihmisruumiissa aikaan ja millaisia vaikutuksia sillä on miehissä ja naisissa, kun tutkitaan suuria ihmisjoukkoja. Teksti huomauttaa, että vaihteluakin on.

Sukupuolia on tekstissä tiukasti kaksi. Se ei Annikka Mutaselta yllätä. Palaan teemaan myöhemmin. 

Seuraavaksi artikkeli siirtyy miesten käyttäytymisen analyysiin. "Osa ihmistieteilijöistä kiistää, että biologialla olisi merkittävää vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen." Ookei. Punainen valo vilkahtaa taas kerran. Mukaan tulee haastateltavaksi sukupuolentutkimuksesta väitellyt tutkijatohtori Henri Hyvönen. "On vain yksi maailma, ja kaikkien tosiasiaväitteiden pitäisi mahtua samaan avaruuteen, jos ne ovat tosia”, hän pyörittelee, ja pyörittelen silmiäni samassa tahdissa abstraktin virkkeen kanssa. Seuraavaksi onkin lainattava koko kappale, koska voi pojat. 

Toksisen maskuliinisuuden käsitettä Hyvönen ei pidä hyödyllisenä tutkimuksessa eikä muutenkaan. 

”Siihen liittyy moralistinen viba”, hän sanoo. Hyvösen mielestä käsite leimaa suuren osan ihmisistä haitallisiksi, jopa pahoiksi. 

Itse hän ei halua määrittää, millaisia miesten pitäisi olla. 

Usein puhe toksisesta maskuliinisuudesta sisältää kehäpäätelmän. Toksinen maskuliinisuus on sitä, että miehet tekevät pahaa itselleen ja toisille, ja syy on tuo samainen toksinen maskuliinisuus. 

Käsite on populaarin feminismin suosiossa, mutta miestutkimuksen keskeisiä käsitteitä se ei ole, Hyvönen sanoo.

Punainen valo syttyy pysyvästi, ylikuumenee, alkaa nousta savua.

Olisi edes sanonut suoraan sen, mitä oikeasti tarkoittaa: käsitettä käyttävät ajattelukyvyttömät bimbot, jotka ovat selanneet liikaa instaa. 

Toksisen maskuliinisuuden käsite on tosiaan kohdannut kritiikkiä viime vuosina. Milloin joku pitää sitä Amerikasta napattuna ilmauksena, jota ei ole mitään syytä käyttää Suomessa. Milloin joku typistää sen käyttäjät "populaarifeministeiksi". Olen käyttänyt muotoilua "Myrkytettyjä miehisyyksiä" esseessäni, joka ilmestyi osana kokoelmaa Ruumiin ylittävä ääni (2023). Mutasen artikkelin otsikko on muotoiltu jännästi esseeni otsikon antiteesiksi. Google Scholar antaa "toxic masculinity"-fraasihaulla noin 22 000 tulosta, jotka eivät tosiaan ole nopeallakaan selailulla vain käsitteen kritiikkiä ja sanojen käytön pyörittelyä, vaan se on otettu myös vakavasti. "Toksinen maskuliinisuus"-haku antaa 97 tulosta. 

Ajattelen myrkytetyn maskuliinisuuden syntyvän siitä, että raa’an voiman käyttäminen ja pelolla hallitseminen on läpi historian nostanut yhteiskunnissa valta-asemiin toksisenmaskuliinisesti käyttäytyviä, ja pysyäkseen vallassa he pyrkivät nostamaan arvoasemiin yhteiskunnassa kaltaisiaan, jotka toimivat samalla tavalla kuin he, eli noudattavat kovia arvoja edistääkseen alistavia ja hierarkkisia malleja. 

Arvoliberaalimmaksi muuttunut kulttuuri on alkanut pitää negatiivisena julmaa voimankäyttöä ja nostanut näkyville ja vallankäyttäjiksi enemmän pehmeiden arvojen mukaisesti toimivia ihmisiä. Siitä johtuu vastareaktio feministien tavoitteita kohtaan. 

"Oikeanlaisen maskuliinisuuden" vahtimisen voi havaita jo koululaisten keskuudessa. Tuija Huuki kirjoittaa tutkimusartikkelissaan "Poikien suosiontavoittelu ja väkivalta koulun sosiaalisen kentällä" (teoksessa Leimattuna, kontrolloituna, normitettuna – seksualisoitunut ja sukupuolistunut väkivalta kasvatuksessa ja opetuksessa, 2003):

Pojat yrittivät esittää itsensä mahdollisimman toimintakykyisenä oppilasryhmässä sekä tavoitella siinä arvostettua maskuliinisuutta. Hierarkian huipulla oleva maskuliinisuuden hegemoninen malli määritti sen, mikä on hyväksyttyä ja arvostettua ja mikä ei. Tämän mallin tunnusmerkkejä olivat muun muassa urheilullinen/atleettinen kyvykkyys, koodin mukainen pukeutuminen, huimat ja uhkarohkeat temput, sääntörikkeet, huumori, statusesineet sekä eron tekeminen feminiinisenä pidettyyn. Arvostetut asiat liittyivät väkivaltaan osana monimutkaista prosessia, jossa määriteltiin, ylläpidettiin ja uusinnettiin hierarkiaa sekä kontrolloitiin sen jäseniä.

Mallin tunnusmerkit itsessään eivät ole ongelma. Ei se, että joku poika on urheilullinen ja tekee huimia temppuja. Myrkyllisiä ovat tavat, joilla poikajoukko uusintaa hierarkiaa ja kontrolloi jäseniään. 

Erittäin laimea ”[p]itäisi myös löytyä tilaa olla hiljainen ja tuumaileva poika”-nyökkäys tuntuu Mutasen jutussa pakoteltulta ja onnistuu kontekstissaan lähinnä vähättelemään sitä, että valtaosa poikaporukoissa tapahtuvasta kiusaamisesta ja kouluväkivallasta johtuu toksisesta maskuliinisuudesta. Käyttäytymismalleista, jotka valuvat aikuisilta pojille. Aikuiset miehet toimivat maskuliinisuuspoliiseina toisiaan vahtien. Maailmassa vallitseva puhe siitä, miten miesten on oltava sellaisia ja naisten tällaisia, tarttuu lapsiin. Lähde: jäljet kehossani, eletyt kokemukseni, näkemäni, kuulemani ja lukemani kokemukset, tekemäni havainnot pohjautuen monivuotiseen ajatustyöhön, jota voi arvioida vaikka esseekirjastani. Sukupuolentutkijat ovat tehneet vuosikymmeniä työtä näiden rakenteiden analysoimiseksi. ”Oikeanlaisen mieheyden” vaatimukset alistavat erityisesti hegemonisen maskuliinisuuden normista erottuvia. Minä ja monet muut, jotka olemme poika- ja mieskulttuureissa joutuneet silmätikuiksi erilaisuutemme takia, voimme kertoa monia tapoja, miten. Väkivaltaista käytöstä poikien keskuudessa tutkineet voivat kertoa, miten. Tuija Huuki kirjoittaa artikkelissaan: 

Poikien väkivalta oli osittain hyvin hienovaraista ja sulautui osaksi normaalina pidettyjä poikana olemisen käytänteitä. – –  Toisia alentava huumori, leikkitappeluiksi kutsuttu toiminta, väkivallan uhka, huiputukset sekä tyttövihamielisyys ja homofobinen toiminta olivat poikien keskuudessa yleisiä. Poikien ja tyttöjen välinen tykkäämispeli, poikien suhtautuminen työvälineisiin, sosiaalisesti sopeutumattomien poikien toiminta sekä poikien tilan, kehon ja äänen käyttö suhteessa muihin oppilaisiin sisälsivät usein väkivaltaa ja loukkasivat kohteena olevien oikeuksia. Valta-asema selvästi toi turvaa suosituimmille pojille em. tilanteissa. Häviäjiä olivat koulun arjessa ensisijaisesti toisarvoistetut pojat ja tytöt.

Maskuliinisuuksia on monia. Jotkin niistä ovat tuhoisia sekä yksilölle että hänen ympäristölleen. Samanlaista tuhoa voi aiheuttaa myös myrkky. Ei myrkky ole minkään olennon ainoa määrittävä ominaisuus. Myrkky voi tulla esiin vain tietyissä äärimmäisssä tilanteissa. Toksisen maskuliinisuuden tapauksessa myrkyn kaataa joku aktiivisesti sekaan – siksi käytin esseeni otsikossa muotoilua "myrkytettyjä". 

Harmittaa, millä tavoin Mutasen teksti puhuu työväenluokkaisista miehistä: "Nakkikioskilla kahakointi ei nosta keskiluokkaisten miesten osakkeita, vaan he kilpailevat statuksesta työelämässä. Joissakin työväenluokkaisissa alakulttuureissa fyysisyydellä on suurempi merkitys." Kuvaus typistää heidät öykkäröiviksi nakkikioskitappelijoiksi, vaikka työväenluokan kulttuureihin on kuulunut myös itsensä sivistäminen lukemalla, jotta omia oikeuksiaan pystyy ajamaan paremmin. Se, miksi tällainen kulttuuri haurastuu työväenluokkaisiksi käsitettävissä ympäristöissä, olisikin oma asiansa puitavaksi. Mutta nyt en kävele sivupolkua sinne. 

Kyllä, pidäkkeetön fyysinen toiminta on eräs osa työväenluokkaisia ympäristöjä; niin on myös yhteistyö, kunnioittava käytös tovereiden kesken, toisiin tukeutuminen ja voiman löytäminen ryhmäytymällä. Voiman käyttäminen itselleen merkityksellisellä ja parhaimmillaan muita elävöittävällä tavalla olisikin kaikille suotavaa. 

Lopulta punainen valo ylikuumenee niin pahasti, että räjähtää sirpaleiksi. 

Mutasen tekstin spekulointi poikien testosteronin määrän vähentämisestä lääkityksellä on pelkkää trollausta ja kiusantekoa. Se kohdistuu erityisesti hegemonisen maskuliinisuuden ongelmista puhuneisiin feministeihin. Hormonisäätelypuheen tarkoitus on todennäköisesti näpäyttää myös transihmisten oikeuksia ajavia. Mutasella on nimittäin kirjoittajana aiempaa historiaa anti-gender-liikkeen ja transvastaisten tahojen myötäilyssä, kuten Tiina Tuppurainen blogissaan on ansiokkaasti osoittanut. Mutasen vuoden 2021 HS-kolumnissa on mm. lause: ”Osa transaktivisteista ja heidän kannattajistaan on tehnyt asialleen massiivisen vahingon yrittämällä aggressiivisesti kiistää koko biologisen sukupuolen merkityksen."

Testosteroniartikkelin myötä näkemys tarkentuu entisestään. Mutasen tekstien ääni toistaa kritiikittä anti-gender-liikkeen viestiä ja ajaa yksisilmäisellä sukupuolijauhamisellaan konservatiivisen ajattelun intressejä.

Kun tutkin Mutasen artikkelissaan monesti viittaaman testosteronikirjan kirjoittajan, Carole Hoovenin mediaesiintymisiä, huomaan tämän olevan transvastainen "biologisen sukupuolen" lipunkantaja, joka on esiintynyt niin Joe Roganin podcastissa kuin Fox Newsilla. Hoovenin mielestä meneillään on "maskuliinisuuden vastainen liike", joka vahingoittaa poikia ja miehiä. 

Evoluutiopsykologinen ajattelu hiipii Mutasen artikkeliin viimeistään tässä kohdassa:

Voidaanko väkivaltaisuutta vähentää estämällä rajuja leikkejä, nujuamista ja kilpailua jo lapsena?

Osa vanhemmista kieltää lapsiltaan pyssyleikit. Monella koulun pihalla ei saa enää leikkiä kukkulan kuningasta, jossa pyritään lumikasan huipulle ja tönitään muita alamäkeen. 

Hoovenin mielestä kaikille nisäkkäille tyypillisten peuhu- ja riehumisleikkien kieltäminen ei todennäköisesti ole hyödyllistä eikä järkevää. 

Kun esimerkiksi urosrotilta estetään kokeissa tällainen leikki, ne eivät opi hallitsemaan aggressiivisia impulssejaan vaan kasvavat aggressiivisemmiksi. Ilman leikkiä kasvaneet rotat eivät osaa tehdä yhteistyötä eivätkä vastata sopivalla tavalla sosiaalisiin vihjeisiin. Eivätkä ne onnistu pariutumaan, Hooven kertoo kirjassaan. 

En tiedä, miten tarkasti rottien käyttäytymiskokeista voi vetää johtopäätöksiä ihmisen toiminnan tutkimiseen, mutta epäilyttävältä tuntuu. Joku asiantunteva tutkija voi toki kommentoida tätä alle. Nähdäkseni siteeratussa kohdassa menevät puurot ja vellit sekaisin evoluutiopsykologialle tyypillisellä tavalla. Tieteenalan tavoista tutkia ihmisen käyttäytymistä voi lukea lisää esimerkiksi Oskari Onnisen Long Play -artikkelista "Aurajoen Darwin", joka käsittelee näkyvintä kotimaista evoluutiopsykologia, Markus J. Rantalaa. 

Evoluutiopsykologian vaikutus Annikka Mutasen toimittajantyössä on tullut esiin jo 25 vuotta sitten. Vuonna 2000 hän on kirjoittanut HS-jutun "Mielikin on evoluution tuote", joka pyörittelee esimerkiksi tällä tavoin:

Voiko ihmisen kieltä, yhteistyötä, seksiä ja jopa moraalia selittää ihmisen esihistorian avulla? Ei, vastaa sivistynyt ihminen. Hän on kuitenkin vain 8000 vuotta vanhan kulttuurin tuote. Maanviljelyksen ja kirjoituksen taidot eivät ole sen vanhempia. 

Dna-tutkimus todistaa, että niin sanottua sivistystä edeltää kahdeksan miljoonaa vuotta, jotka esi-isämme elivät ensin ihmisapinoina ja sitten metsästäjä-keräilijöinä. Kumpi jakso painaa ihmisen mielessä ja käytöksessä enemmän?

Mitähän sivistystä vastaan kirjoittaja kohdassa tarkalleen varjonyrkkeilee? Vuosimiljoonaiset perinteet ja apinoiden maailman käytännöt ovat häntä kuitenkin kiinnostaneet jo neljännesvuosisata sitten. Henkilökohtaisista ajatusmaailmoistaan on vaikea päästä irti tiedetoimittajankaan. 

Miessäälistä pitäisi luopua, toteaa Henri Hyvönen "Myrkytöntä miehuutta"-jutun lopuksi. Paradoksaalisesti tekstin kokonaisuudesta huokuu päälaelle taputtelun eetos: ei ne tappelevat ja nujakoivat pojat vaan voi itselleen mitään, koska testosteroni, joten niitä pitää ymmärtää ja oppia elämään niiden logiikalla tai tulee turpaan. 

Kun meillä ylipäätään on olemassa kulttuuri, meidän pitää pystyä toimimaan kehittyneemmin kuin ensimmäisenä läpi hermostomme sinkoutuva impulssi käskee. Mutanenkin yrittää jutun alussa nostaa esiin, että pitää ymmärtää hormonejaan, jotta voi toimia paremmin – mutta kovin monipuolisia keinoja siihen teksti ei esitä. Ne pitäisi saada harrastamaan urheilua ja menemään naimisiin ja hankkimaan lapsia, näyttävät artikkeliin nostetut positiiviset toimintatavat kuuluvan. Anti-gender-liikkeen propagandan toistamisen lisäksi Mutasen aiempi Hesari-tuotanto on noussut esiin moralistisesta yksiavioisen parisuhteen puolustamisestaan, kuten Antroblogin perusteellisesti erittelevä teksti näyttää.

Lasten saaminen korostuu jutun lopussa todennäköisesti aivan tarkoituksella: kätevä tapa korottaa heteroydinperhemalli muiden yläpuolelle. Nykymaailmassa on muitakin keinoja rauhoittaa miesten käyttäytymistä.

Tunnesäätelytaitojen opettelusta ei liene kenellekään haittaa. Mahdollista olisi myös korostaa ystävyyksien merkitystä. Miten ihmiset löytävät antoisaa keskusteluseuraa ja positiivisia yhteisen tekemisen muotoja? Miten miehet saa kohtaamaan tiloissa, joissa pääasiana ei ole kännien vetäminen – ettei sitten tulisi niitä laskuhumalaisia baarijonotappeluita? Miten korostaisi sitä, että yhteisissä tiloissa voi toimia tavalla, joka mahdollistaa omia tavoitteita mutta ei samalla tallo muita jalkoihinsa?

Kukkulan kuninkaan pelaaminen itsessään ei koskaan ollut ongelma. Lumikasaa pitkin oli hauska liukua tai kieriä alas. Pieleen meni silloin, kun jotkut alkoivat pelata tönimällä muita niin rajusti, että se sattui. Nyrkkeilyssäkin on sääntönsä, jotka pätevät kehässä; sen ulkopuolella vallitsevat toisenlaisen maailman odotukset ja tavat. En haluaa elää sellaisessa maailmassa, jossa on aivan sallittua mätkiä toisia lujaa heti tilaisuuden tullen, ja kukin meistä vain odottaa seuraavaa iskua. Miten silloin syntyy tilaa, jossa oppii luottamaan toisiin?

Positiivisena huomiona, jonka pystyn itsekin allekirjoittamaan, näen testosteroniartikkelin toteamuksen: "Sosiaalinen ja turvallinen yhteiskunta, jossa on vähemmän kamppailua ja enemmän yhteistyötä, vähentää taistelunhalua."

Mitähän perustulon ottaminen käyttöön tekisi väkivallan määrälle ja turvallisuudentunteelle yhteiskunnassa?

Keskenään hyvin erilaisten miesten pitäisi monissa tilanteissa kyetä tulemaan toimeen toistensa kanssa. Olen kuullut solvauksia läpi elämäni, koska olen toisten mielestä vääränlainen mies. Vuosia sitten minulla oli pitkät hiukset, mikä herätti monenlaisia kommentteja. Joskus ulkonäkö altisti väkivallalle. Pilottitakkiin pukeutunut miesoletettu, jolla oli kaljuksi ajeltu pää, otti minut kiinni huutaen ”äläs pitkätukka mene minnekään” ja löi sitten kasvoihin ja iski polvella otsaan. Kai senkin voisi joku laittaa testosteronin piikkiin, mutta kannattaako?

Anti-gender-liikkeen vaikutukset näkyvät parhaillaan Yhdysvaltojen nykyjohdon ankaran transvastaisessa politiikassa. Kuten kirjailija Aura Nurmi somessa totesi: jotkin Handmaid's Talen tapahtumat ovat jo todellisuutta amerikkalaisille transihmisille. Monien henkilöpaperit eivät enää kelpaa, eivätkä he pysty matkustamaan maahan. Tiukka jako kahteen sukupuoleen, jotka anti-gender-ajattelun mukaan määriteltäisiin syntymässä ja joita ei saisi sen jälkeen korjata, ruokkii väkivaltaa ja alistaa myös cissukupuoliset ahtaisiin rooleihin. Kun ihmisryhmät alkavat menettää oikeuksiaan demokratian vastustajien otteissa, ei kannata kuvitella, etteikö omakin vuoro lopulta tulisi.

Tuomas Aitonurmi