Mielestäni olen kirjoittanut siitä kirjassa niin perusteellisesti kuin silloisella osaamisellani kykenin. Ymmärrän, että kyse on usein jonkinlaisesta halusta saada tietoa aiheesta “kokemusasiantuntijalta”. On polttava tarve saada sen helvetillisen rakennelman purkamiseksi tarkka ohjeistus – jollaista kirjassani kieltäydyn antamasta, koska ohjeiden laatiminen on minusta muunlaisten asiantuntijoiden työtä, ei kaunokirjailijoiden.
Kun kuulen sen kysymyksen, adrenaliini virtaa minussa. Pakene–taistele? Pakoon lähteminen ei toistaiseksi ole ollut sopiva vaihtoehto näissä tilanteissa. Olen heti puolustuskannalla, ja yritän pidätellä kiukkua, kun vastaan. Eiväthän ihmiset yleensä tarkoita pahaa, muistutan itseäni, vaikka luottamustani on luoja sentään elämäni aikana koeteltu. Silti nuo kysymykset tuntuvat tunkeutumiselta rajojeni sisälle. Loukkaavilta. Toistuvasti minusta tuntuu, että kysymyksellä syy halutaan palauttaa ominaisuuksiini moittivalla tavalla: liian kiltti, liian herkkä, liian puolustuskyvytön. Aivan kuin kysyjät ajattelisivat tarjoavansa minulle uuden oivalluksen tuomalla tällaisia seikkoja esiin ja haluaisivat oikeasti sanoa suoremmin: “Oletko katsonut peiliin”? Johon voisin vastata, että olen, tuhansia kertoja. Ja sen jälkeen voisi jopa tulla vielä kysymys: “Oletko aivan varmasti katsonut tarpeeksi peiliin, kun sinua kerran näin pitkään on vaivannut tämä trauma tällä tavoin?”
Olen mennyt näissä tilanteissa enemmän tai vähemmän lukkoon. Olen pystynyt hädin tuskin hallitsemaan itseäni ja sanomisiani. Olen pelännyt tuhoutuvani, en yhtään vähempää. Nyt voin kirjoittamisen tarjoaman hitaan ajattelun tilan ansiosta rauhassa todeta: syyn etsiminen peilistä ei ole minulle tippaakaan uutta. Se kela on pyörinyt päässäni vuosien varrella ympäri ja ympäri: “kaikki oli omaa syytäni, ansaitsin kaiken mikä minulle tapahtui, olisin voinut pysäyttää sen minä hetkenä hyvänsä, jos vain olisin ollut parempi ja onnistunut tekemään asioita paremmin.” Syyllisyys on yksi tutuimmista tunteista elämässäni. Muutama vuosi sitten katsoin elokuvan Manchester by the Sea, ja se oli minulle aivan liikaa, toivon melkein etten olisi koskaan nähnyt sitä – yleensä ihmiset sanovat näin kauhuelokuvista, mutta tämä ei ollut sellainen, vaan draamaelokuva syyllisyyden kanssa elämisestä.
Syyllisyys on monta kertaa meinannut tuhota minut, painaa pinnan alle ja hukuttaa. Kolmen vuoden terapialla, kirjoittamisella ja turvallisten läheisten läsnäololla olen saanut itselleni uimataidon, jolla pysyn pinnalla sellaisinakin hetkinä, kun jostain ilmestyy näkymätön käsi valmiina katkaisemaan etenemiseni.
Brian J. Roan kirjoittaa esseessään Manchester by the Seasta ja omasta syyllisyydestään liittyen ystävänsä kuolemaan. Hänestä elokuva näyttää rehellisimmin sen, että syyllisyys on lopulta kokijansa omassa päässä: tämä kokee, että haluaa hyvittää tapahtuneen maailmalle syyllisyydellään, haluaa istua läpi tietynlaisen vankeusrangaistuksen. Lain edessä ei Roania eikä elokuvan päähenkilöä Leetä tuomittu. Ihmiset ympärillä kertovat moneen kertaan, että heidän ei pidä syyttää itseään, koska sellaisia virheitä, mitä he tekivät, tapahtuu ihmisille jatkuvasti.
Kouluväkivalta on sillä lailla hähmäistä – erityisesti painottuessaan henkiseen väkivaltaan – että se on vaikeasti tunnistettavissa, kuten kaikki henkinen väkivalta joka sisältää manipulaatiota. Kohteeksi joutuva ei ehkä tilanteissa ymmärrä itse, että se mitä hänelle tehdään on väärin ja ilkeää, koska hän saattaa lähtökohtaisesti uskoa kyseisten ihmisten hyvyyteen, vielä silloinkin kun ei enää kannattaisi. Siksi puolustautuminen on hankalaa. Jos sen tekee vasta jälkikäteen, voi saada niskaansa syytöksiä: "olisit sanonut aiemmin, mitä nyt enää valitat, olisin kyllä lopettanut". Paitsi että ei välttämättä ole mitään syytä uskoa, että toinen olisi lopettanut silloin, vaan tilanne olisi voinut eskaloitua yhä pahempiin loukkauksiin ja jopa fyysiseen väkivaltaan. Olen kokenut syyllisyyttä siitäkin, miten pelkäsin fyysistä väkivaltaa niin paljon, että annoin viimeisen sanan heidän suunsoitolleen "provosoimatta". Toisaalta minulla oli syytä pelätä, koska näin vierestä, miten "ärsyttävänä" pidettyä suulaampaa luokkalaistani hakattiin. Kerran olin itse väkivaltatilanteen sisällä, osallistuin siihen, kuten olen osallistunut henkiseen väkivaltaan levittämällä ilkeitä juoruja, koska yritin epätoivoisesti päästä parempaan asemaan hierarkiassa, yritin saavuttaa enemmän suosiota, jollaisen uskoin kuuluvan minulle, ajattelin tarvitsevani sitä, koska jokin minussa sijainnut tyhjä paikka jonka olemusta en vieläkään ymmärrä, ajoi siihen. Suosion tavoittelu ajoi minut myös viettämään aikaa kiusaajien kanssa vielä silloinkin kun siinä ei ollut mitään järkeä, koska he olivat manipuloineet minua ajattelemaan, että he pystyisivät tarjoamaan minulle hierarkiassa paremman aseman, vaikka lyhyiden hyvien hetkien jälkeen aina uudelleen tapahtuneet teot, haukkuminen ja lyttääminen, todistivat päinvastaista.
Olin lapsi, joka oli väkivaltakierteen loppuvaiheessa joutunut manipuloiduksi jo monta vuotta. Ihmiset saattavat joutua manipuloiduiksi vielä aikuisinakin, mistä kertoo esimerkiksi Ylen artikkeli. "Manipuloija on usein hyvin taitava käyttämään valtaa, ja tilanteisiin saattaa olla hankala puuttua", kertoo psykologi Nina Lyytinen jutussa. "Olen älykäs ihminen ja siitä huolimatta annoin tämän kaiken tapahtua. Tulin huijatuksi", ihmettelee haastateltu nainen, jonka puoliso oli manipuloinut hänet avioehdon allekirjoittamiseen ja halunnut pian sen jälkeen eron. Tätä vasten joku voisi minulle argumentoida, että "sinähän tulit silloin toisten lasten manipuloimaksi". Kuka väittää, ettei jo lapsi osaisi manipuloida? On vanhempia, jotka ovat pulassa lapsensa kanssa, koska tämä pyörittää koko perhettä vaatimuksillaan, eikä tilanne aina purkaudu ilman osaavan ammattilaisen apua. On piirrettävä rajat, jotta manipulointi ei ryöstäydy käsistä. Yhteisöön kasvattaminen alkaa vanhempien toimista. Sen jälkeen mukaan tulevat ammattikasvattajat, valmentajat, erilaiset viranomaiset. He ovat aikuisia, heillä on vastuu tilanteesta. Se lukee laissa.
Voin yrittää puhua ja kirjoittaa itseäni järkevin argumentein ulos tästä, mutta kun syyllisyys on kerran asettunut taloksi, se ei helpolla poistu. Siitä kertovat myös Manchester by the Sea, Roanin essee ja Katriina Huttusen Surun istukka -romaani, joka kuvaa surua ja syyllisyyttä tyttären itsemurhasta. En ole jäänyt tarkoituksella syyllisyyden keskelle kuten viimeksi mainitun teoksen kertoja, vaan pyrin liikkumaan eteenpäin, haluan tehdä monenlaisia asioita elämässäni, haluan rakastaa ja tuottaa hyviä asioita läheisilleni, se on tapani elää. Välillä syyllisyys hyökyy minuun, välillä häpeä lyö kasvoille hallitsematta. En voi sille mitään, enkä koskaan tule pääsemään näistä tunteista kokonaan irti.
Syyllisyydellä on sellainen ominaisuus, että koska se on pahimmillaan todella sietämätön tunne – ja oikeastaan sen kuuluukin olla, koska se ei ihmisten toiminnan jäsentäjänä ole turha ja ihan liian överiksi menevä samassa mittakaavassa kuin häpeä – sen usein haluaa siirtää pois omasta niskastaan, ja helpoimmin niin tapahtuu toisen harteille laskemalla. Miltei kaikilla meistä on ollut elämässämme jokin rooli kouluväkivaltaan liittyen, ja omaa asemaansa, sitä että on aikanaan tehnyt oikein, haluaa puolustaa viimeiseen asti, koska ajatus "vääriin" ratkaisuihin päätymisestä aiheuttaa helposti häpeää.
Tosiaan, häpeä – voiko kyse olla sittenkin siitä? Vanha kunnon häpeä taas kulman takana vaikeasti kielellistettävänä? Voiko olla, että kysymyksen kuullessani häpeän ajatusta siitä, että toinen näkisi kiusaamisen syynä oman passiivisuuteni, sen etten kyennyt aktiivisilla toimillani katkaisemaan kierrettä? En kiellä, etteikö häpeällä olisi jokin rooli tunnevyyhdissä. Toisaalta mukana oli taas syy, ja koska kyse on syystä, sen paikoilleen asettamisesta, siitä seuraava tunne on ensisijaisesti syyllisyys, ei häpeä.
Syykysymysten esittäjistä osa oli lukenut kirjani, osa ei – mutta mitä todennäköisimmin he eivät olleet lukeneet Iida Rauman Hävitystä. Teos ilmestyi vuosi ennen Ruumiin ylittävää ääntä, ja jos olisin tajunnut, olisin taitellut esikoiskirjavuoteni ajaksi paperilapulle takataskuuni tekstin, puheenvuoron, jossa romaanihenkilö A polttaa karrelle kaiken, mitä kouluväkivallan uhreiksi joutuneita syyllistävissä hirveissä kasvatusoppaissa on sanottu:
“Siksi uhri on aina syyllinen, A sanoi, siksi syöpäpotilaan pitää kiinnittää kukkamerkki rintaansa, siksi työttömiä pitää rangaista heidän työttömyydestään, hulluja hulluudestaan, jotta muut ihmiset voisivat kuvitella olevansa suojassa, ja epäilemättä myös hänen luokkalaisensa pitivät häntä erilaisena juuri siksi, jotta ne voisivat olla varmoja siitä, ettei niille itselleen voisi ikinä käydä samoin. Epäilemättä juuri siksi kiusaamisoppaiden kirjoittajatkin pitivät. Estoniasta pelastuneet raportoivat ystävien ja tuttavien alkaneen karttaa heitä, A sanoi. Hän itsekin yritti karttaa itseään. Koska tuntui liian raskaalta myöntää, että kovin vähän oli hänen hallinnassaan, A sanoi. Että juuri mikään ei ollut hänen hallinnassaan. Lohdullisempaa oli ajatella, että pahat asiat tapahtuivat tarkoituksella, että ne olivat hänen syytään, ja että jos hän yrittäisi riittävän lujasti, hänelle kävisi hyvin.”
Hallinnan tarpeesta on, tälläkin kertaa, parempi päästää irti. Silloin pääsee lähemmäs rehellisyyttä. Hallinta on ihmisten keksimä tarina, ja totuus on sen ulkopuolella.
Voisiko tilanteessa auttaa hyväksyminen?
1. Ihmiset eivät yleensä tietoisesti tahdo pahaa kysyessään syytä.
2. Minusta tuntuu pahalta kuulla se kysymys: tunnen syyllisyyttä, suuttumusta, epäonnistumista, huonommuutta.
Nämä asiat ovat molemmat olemassa yhtä aikaa. Ehkä sen toteaminen antaa tilan keskustelulle. Kohtaamisille, joissa voimme hoitaa toistemme haavoja sen sijaan, että kiskoisimme niitä enemmän auki.
