Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on kohdannut viime aikoina purevaa kritiikkiä. Sen ydin on, että oman elämänsä käyttäminen kirjojen sisältönä on tylsää ja tällaisilla kirjailijoilla ei ole osaamista eikä mielikuvitusta. Halusin tutkiskella tätä jo kirjassani, osittain omaelämäkerrallisessa esseekokoelmassa, eri puolilta. Mietin etäännyttämisen keinoja, kun käytin kokoelmassani julkaistussa “Kirjoituksen minä”-esseessä hän-muotoa: kerroin “Tuomaksen” tekemisistä. Käyttämälläni kertojaratkaisulla halusin kysyä, mitä autofiktiossa merkitsee, että romaanihenkilöllä on kirjailijan nimi? Onko joskus tarpeen kutsua kirjaa romaaniksi vain “säädyllisyyden takia”? Kirjan julkaisun jälkeen olen miettinyt sitä, miten toisaalta myös ei-fiktiivisessä asiatekstissä voi piiloutua henkilökohtaisine kokemuksineen. Klassikkoesimerkki tästä on Susan Sontagin 70-luvulla ilmestynyt laaja essee Sairaus vertauskuvana, josta New York Timesin kriitikko sanoi, että teos vain säädyllisyyden vuoksi teeskentelee olevansa tutkimusteksti. Oikeasti sen syntyyn oli vahvasti vaikuttanut Sontagin oma sairastuminen rintasyöpään.
Toimittaja ja esseisti Kristiina Sarasti kirjoitti teoksestani Imagessa julkaisussa “Medusan äänet”-esseessään: “Sanallistamalla omaan mieleensä ja ruumiiseensa kiinnittyneitä traumamuistoja Aitonurmen esseeminä pyrkii rakentamaan uudelleen ihmisyyttään. Kaltoinkohtelijat ovat kaventaneet hänen olemisensa ja ajattelunsa tilaa, mutta kirjoittamalla oman totuutensa hän voi tulla näkyväksi omilla ehdoillaan.”
Maailman epäkohtia esille tuovassa kirjallisuudessa henkilökohtainen on ollut poliittista jo pitkään.
***
Muutama vuosi sitten koin pakottavaa tarvetta kirjoittaa siitä, miten ahdas mieskuva on näkynyt omassa elämässäni. Tekstiä syntyi käsin kirjoittamalla vihkoon. Menemällä tarpeeksi syvälle yksityiseen tekstistä tulikin yhteiskunnallista. On paljon miehen roolissa vaikeutta tunteneita ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet väkivaltaan, kilpailuun, kovuuteen, fyysisyyden arvostamiseen henkisten saavutusten yli. Kyllästyneet siihen, että kiusaamiskulttuuri on jonkinlainen normi, ja meidän jokaisen olisi muka pakko sietää piruilua, ilkeilyä – suoraan sanottuna vittuilua – arjessamme, tai muuten olemme tylsiä. Olin kyllästynyt myös siihen, että näin sosiaalisen median keskusteluissa jatkuvasti tällaisten ilmiöiden vähättelyä: miehet, jotka usein olivat vähintään keski-ikäisiä, pilkkasivat niitä, jotka asioista kertoivat, koska he eivät näitä asioita maailmassa nähneet – eivät osanneet nähdä, tai kieltäytyivät näkemästä. Näiden kokemusten kirjoittamisesta syntyi lopulta kirjani päätösessee, “Myrkytettyjä miehisyyksiä”.
En tahdo poistaa piikittelevää huumoria maailmasta kokonaan. On selvää, että sen suunnalla on kuitenkin merkitystä. On eri asia, kohtaako piikittelyä ministeri laillisessa mielenosoituksessa vai lapsi koulun pihalla. Uskon, että jokainen ajattelukykyinen ihminen pystyy tämän sisäistämään, mutta välillä tuntuu, että tietyt tahot haluavat hämärtää tällaisiakin itsestäänselvyyksiä, koska eivät halua päästää irti kiusaamiskulttuurista. Heillä on usein tavoitteena järjestyksen palauttaminen sellaiseksi kuin se oli Suomessa vuosikymmeniä sitten: naiset kotiin, pois julkisen elämän päättävistä rooleista, miehet kyseenalaistamattomiksi “patriarkoiksi” niin perhepiirissä kuin yhteiskunnassa. Kiusaamalla saa alistettua ihmiset rooleihin, joista he eivät pääse eteen- eikä ulospäin.
Miesten ja naisten välille avautuvista arvokuiluista on kirjoitettu viime aikoina paljon eri lehtijutuissa. Monesti kansan syvien rivien keskusteluissa kuulee syytettävän tilanteesta sitä, että feminismi olisi mennyt liian pitkälle (kyllä, olisin voinut jättää väliin asian tutkiskelun vauva.fi:n “aihe vapaa”-osion keskusteluketjua lukemalla). Mediassa aihetta käsiteltiin viimeisimpänä Hesarissa pari päivää sitten. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professori Jan-Erik Lönnqvist sanoi jutussa: “Nuoret miehet ovat kokeneet, että heille nyt ei ole luvassa sitä tulevaisuutta, joka heille on luvattu tai joka heille miehinä kuuluisi. Koetaan, että oma status heikkenee. Mielipaha on kanavoitunut siihen, että syytetään naisia, vähemmistöjä ja maahanmuuttajia.” Ajattelen, että tällainen mielipahasta seuraava syyttely on olennainen merkki puutteista tunnetaidoissa ja syvemmän ajattelun kyvyssä – ihmiset joutuvat vihan kierteeseen. Monet miehet eivät ympäristössään ole saaneet kovin hyviä eväitä näiden asioiden kehittämiseen, niitä ei ole pidetty heidän kasvatuksessaan ja – erityisesti miesvaltaisessa – sosiaalisessa ympäristössään tärkeinä. Jutussa tuotiin esiin, että sukupuolten erkaantumisen syyt liittyvät myös talouteen, jonka huonot ajat lietsovat vihaa. Kirjoittaja viittasi tutkimukseen, jonka mukaan “naisten oikeuksien vastaiset asenteet olivat voimakkaimpia miehillä, jotka pitävät julkisia instituutioita epäreiluina, asuvat työttömyyden nousun uhkaamilla alueilla ja kohtaavat kilpailua työpaikoista.” Tämä kuvio on omalla tavallaan todella ymmärrettävä. Silti sen lopputulosta ei pidä hyväksyä. Ne ovat kaksi eri asiaa, mikä mielestäni tuntuu usein julkisessa keskustelussa unohtuvan. Ei pidä pudottaa hanskoja ja ajatella, että “siellä ne nyt ääriajattelevat ja suoltavat vihapuhetta, näin tässä vain on käynyt”. Tämän toteaminen johtaa helposti vain syyttelyyn, että kuka on tehnyt asioita väärin vuosia sitten tai tekee väärin nyt, mikä on pois ratkaisujen hakemisesta.
Miten saamme taloudellista eriarvoisuutta purettua? Miten saisimme arvokkuuden kokemuksia aikaan syrjäytymisvaarassa oleville?
Ajattelen, että sosiaalisessa mediassa ja muualla yhteiskunnassa vallitseva aggressio johtuu piilotetuista tunteista, usein häpeästä. Siihen on päästävä käsiksi, mutta se ei tapahdu pakottamalla, sillä pakko voi vain lisätä suojamuurien rakentamista. Tunnetaidoista puhuttaessa on käytettävä kieltä, joka on lähestyttävää erilaisille ihmisille. Usein tunteiden käsittelyä painotettaessa voi kuulijasta tuntua siltä, että hänen pitäisi olla valmis sanoittamaan vaikeita henkilökohtaisia tunteita kenelle tahansa heti. Näinhän asia ei ole. Omasta kaveripiiristäni muistan ainakin pari tapausta, joissa kaveri kertoi toiselle – molemmat olivat teini-ikäisiä poikia – vaikeasta perhetilanteesta, joka oli johtanut hänessä todella epätoivoiseen olotilaan. Silloin riitti, että pyysi kaverinsa viikonlopuksi luokseen yökylään, tai ihan vaan lähtemään syömään – hetkeksi pois neljän seinän sisältä ikävän tilanteen keskeltä. Ei tarvinnut puhua suoraan siitä, mitä on tapahtunut ja miltä se itsestä tuntuu, tarvitsi pelkästään olla läsnä ja suunnata keskittyminen hetkeksi johonkin ihan muuhun. Tällainenkin toisen ihmisen tilanteen huomioiminen on tunnetaito. Toisaalta kirjoitin lähellä kirjani loppua: “Miehet, puhukaa toisillenne. Puhukaa siitä, mikä on parasta. Puhukaa siitä, mikä on pahinta. Kaivakaa reitti toistenne ytimiin asti.” Halusin tällä kannustaa miehiä syvempiin ystävyyssuhteisiin, sillä monilla ystävyydet jäävät helposti pinnallisiksi, jolloin tunteita käsitellään vain puolison kanssa, mikä kasaa emotionaalista taakkaa erityisesti heterosuhteissa naisen niskaan. Olen kuullut elämässäni monta kertaa miesten tuskailevan sitä, että miesten välisessä keskustelussa kaikki käännetään heti vitsiksi ja naureskeluksi, mikä ei auta kuulluksi tulemiseen vaikeissa asioissa, vaan vähentää kohtaamisen tuntua. Olen kuullut elämässäni monta kertaa naisten (ja muidenkin miesten kanssa seurustelevien) tuskailevan sitä, että he joutuvat kannattelemaan tunnetaitoja parisuhteissa ja aloittamaan kaikki tunteita koskevat keskustelut, eikä mies suostu näkemään ollenkaan, miten tunteet vaikuttavat sellaiseenkin toimintaan, jota tämä itse pitää järjellisenä.
Tämä kuvio pitää saada purettua. En ajattele, että miesten on ruoskittava itseään. Tilanteeseen vaikuttavat taloudellisen eriarvoisuuden rakenteet, erityisesti puutteet tarjottavassa tuessa, jos lapsi kasvaa köyhyyden keskellä. Toisaalta voi vaikuttaa se, että aikuisilla ei ole ollut resursseja opettaa tunnetaitoja ja monisyisiä sosiaalisia taitoja; ongelmia ovat voineet aiheuttaa myös puutteet neuroepätyypillisyyden tunnistamisessa. Myötätunto, toinen toisemme avoin kohtaaminen – ja konkreettiset rahalliset resurssit esimerkiksi keskusteluapuun ja kouluttautumiseen. Näitä pitäisin rakentavina ratkaisuina.
***
Tunnetaitoja tarvitaan myös työelämässä. Tuntuu, näin karkeasti jaoteltuna, että tässä alkaa näkyä sukupolvien välinen ero: millenniaalit ja z-sukupolvi vaativat työpaikalla tunnetaitojen hyödyntämistä ja sensitiivistä suhtautumista ihmisten erilaisiin tilanteisiin, kun boomereiksi kutsuttu sukupolvi taas ei pidä sellaista olennaisena, vaan ajattelee että työyhteisössä tarvitaan pelkkää järkeä ja “asioista keskustelemista asioina” kylmän viileästi. Koska tunteita ei kuitenkaan voida ihmisten välisessä toiminnassa välttää, niiden sivuuttaminen voi johtaa töksäyttelyyn tai henkilökohtaisten asioiden puimiseen loukkaavalla tavalla ilman rajoja. Soisin, että työpaikoilla järjestettäisiin koulutusta traumatietoisesta työotteesta sekä asiakkaita että kollegoja kohdattaessa. Haluan sanoa kaikille, jotka ovat aloittamassa työelämäänsä, että teillä on oikeus olla kertomatta vaikeita henkilökohtaisia asioita työpaikalla – vain esihenkilöllä on oikeus tietää sellaisia asioita, jotka vaikuttavat konkreettisesti työn tekemiseen. Samalla toivon teidän tiedostavan, mitkä mielen sisäiset mallit ja reaktiotavat vaikuttavat sekä teidän itsenne että kollegojenne ja asiakkaidenne toimintaan. Muuten päädytään pahimmassa tapauksessa vahvistamaan ihmisten traumakokemusten vaikutusta.
Yhteisöllisyydestä puhutaan nykyään paljon. Minusta tuo puhe menee välillä mustavalkoiseksi, jolloin alkaa vaikuttaa siltä, että kaikki ihmiset olisivat ekstrovertteja ja voisivat hyvin jatkuvassa keskusteluyhteydessä ja vuorovaikutuksessa, kun vaan lähtisivät ulos ovesta ja sulkisivat läppärinsä ja älypuhelimensa. Mutta toiset meistä tarvitsevat yksinoloa enemmän kuin toiset. Jotkut meistä ovat hitaasti lämpeneviä, tarvitsevat aikaa, että uskaltavat liittyä porukkaan ja varsinkin sanoa siellä jotain. Joidenkin pitää saada tarkkailla ensin rauhassa, ennen kuin he kokevat olevansa valmiita lähtemään mukaan toimintaan. Suosittelen lämpimästi Marika Riikosen kirjaa Yksin, kiitos toiseksi näkökulmaksi nykypäivän yhteisöllisyyspuheelle. Ihmisissä on jo pienestä lapsesta saakka temperamenttieroja, ja hermostollinen virittyneisyytemme voi erota myöhemminkin esimerkiksi traumakokemusten vuoksi. Tämä on muistettava myös työelämässä, esimerkiksi kirjastoissa ja kulttuuritoiminnassa.
Mietitään vaikkapa kirjaston lukupiiriä. Miten suhtaudutaan ihmisiin, jotka haluavat tulla vain kuuntelemaan keskustelua, ja heille on esimerkiksi autismin kirjon tai traumataustan vuoksi valtava kynnys lähteä siihen omalla äänellään mukaan? Sallitaanko sellainen? Voiko lukupiirissä olla vain kuuntelemassa kirjallisuuskeskustelua samalla tavalla kuin kuuntelisi kirjailijahaastattelua? Kirjasta keskustelu voi olla intiimiä ja käsiteltävät aiheet todella herkkiä, mistä kertoo se, että on olemassa erikseen kirjallisuusterapia. Välillä kirjassa esille tulevat asiat voivat olla jollekulle liikaa, jolloin ihminen voi joutua väliaikaisesti vetäytymään keskustelusta – tällaisellekin olisi hyvä sallia ymmärtäväinen tila.
Olennainen kysymys on myös, saako tapahtuman kävijä istua turvallisen tuntuisessa takarivissä ilman, että kehotetaan monta kertaa tulemaan edemmäs istumaan? Aina kauempana istuminen ei ole vain tavanomaista suomalaista häpeilyä, vaan ihminen voi kokea hermostolleen aivan liialliseksi istua tapahtumien keskipisteessä ja hänen patistamisensa voi johtaa pahimmillaan henkiseen romahdukseen. Kielellä on merkitystä ja asioiden ilmaisutavoilla eroa. Voisiko sanoa vaikka, että “jos pystytte, haluaisitteko istua lähempänä, koska etummaisissa penkeissä kuulee paremmin ja se on esiintyjälle mukavampaa”? Asioiden syiden ja seurausten sanoittaminen on käytössä lasten ja nuorten parissa työskentelyssäkin, eikä tällainen huomaavaisuus, rehellisyys ja avoimuus ole huonoksi aikuisten kanssakaan. Äänensävyn ei tarvitse olla paapovan lässyttävä, vaan asiallinen ja neutraalisti tietoa välittävä. Tapahtumatoimintaa on kirjastotiloissa jatkuvasti enemmän ja enemmän, mikä aiheuttaa ongelmia joillekin asiakkaille, jotka toivovat kirjastolta hiljaista tilaa. Voisiko ääntä aiheuttavan tapahtuman aluksi kuuluttaa myös, missä osassa kirjastoa pystyy jatkamaan mahdollisimman hiljaista työskentelyä, vaikka ääntä ei täysin pääsekään pienimmissä kirjastotiloissa pakoon? Jo pyrkimys huomioida tällaiset asiat tuottaa paremman ilmapiirin, niin ettei julkisen tilan tarjoaja päädy vahvistamaan rakenteellista syrjintää. Muistakaa, että teillä on oikeus pyytää työpaikalla koulutusta esimerkiksi sensitiivisestä erilaisten ihmisryhmien kohtaamisesta tai traumatietoisesta työotteesta.
***
Kristiina Sarasti kirjoitti Image-esseessään kirjastani: “Suuntaa tulevaan voi löytää myös taiteesta. Esimerkiksi transtaustaisen laulaja-lauluntekijä Anohnin laulu ilmaisee Aitonurmen esseeminän mukaan niitä tunteita, joita normien puristus voi normeihin sopimattomissa herättää, ja yhdistää kaikki ne, jotka nuo tunteet tunnistavat. Hän etsii itsekin vastaavaa ‘ruumiin ylittävää ääntä’, joka ilmaisisi itsen ydintä, antaisi omat merkitykset ruumiissa olemiselle ja houkuttelisi hengenheimolaisia taajuuksille.” Sarasti lainasi virkettä kirjan nimiesseestä: “Kun on synnyttänyt itsensä äänellään, avautuu ruumiillekin uusia tiloja olla.”
Taiteella on parhaimmillaan korjaavaa voimaa. Toisaalta taide on arvaamatonta, sen vaikutuksia ei voi ennakoida, eikä sen sisältöä voi hallitusti suunnitella hyvinvointivaikutuksia aikaansaavaksi – taiteilijoita ei voi vaatia osoittamaan sellaista heidän tehdessään teoksiaan. Joskus hyvin yllättävä lause, ääni tai liike, joka jonkun toisen ihmisen lukemana, kuulemana tai katsomana menisi neuraalina ohi, saattaa toiselle olla järisyttävä ja johdattaa syvien, kätköön jääneiden tunteiden, muistojen tai kokemusten luo. Kirjasto ja muut kulttuurilaitokset ovat mitä parhaita paikkoja taiteen edistämiseen ja puolestapuhumiseen. Teillä on ammattilaisina arvokas rooli, kun saatte johdattaa ihmisiä näiden käänteentekevien kokemusten äärelle.
